Paskantaahan ne naisetkin

Kerrataanpas vähäsen viime aikojen tapahtumia. Ollaan siis päädytty tänne Kiinan eteläosiin Dali-nimiselle paikkakunnalle, kuten Kallen tekstistä käy ilmi. Päästiin perille, ihan kaikista Malesian uhkakuvista huolimatta. Petteri nimittäin saapuikin vasta iltamyöhäisellä. Otettiin siis Kallen kanssa hyvin varovaiset tervetuliaispohjat ja tekaistiin Petterille hieno Welcome-kyltti. Iltahan vaihtui sitten ihan aamuyöksi ja koko ajan mielessä pyöri tuo 5.40 herätys. Lähdettiin sitten ihan vaan parille, ennen kuin havahduttiin puoli viiden aikaan siihen, että toinen meistä nuokkuu pöydässä ja oksentaa baarijakkaralta kadulle. Toinen ihmettelee, että missäköhän hitossa ollaan ja nyt se Petterikin hukkui jo jonnekin. Nyt olisi tarvittu jälleen kerran sitä aurinkomatkojen opasta, joka alkuyöstä olikin seurassamme jonkun aikaa.

Noh, kämpille kuitenkin päästiin ja toinen meistä känniääliöchättäilemään naamakirjaan ja toinen meistä kellariin tunniksi laturiin. Varmaan helpointa ikinä, herättää aikuista kohtalaisesti alkoholia nauttinutta miestä noin lyhyiden känniunien jälkeen. Tai en oikeastaan tiedä, koska minähän nukuin.

Ajoissa kuitenkin ehdittiin, vaikka tiukkaa teki jälleen kerran. Kertaakaan ei ole muuten mennyt melkein 5h:n lentomatka yhtä nopeasti. Paikkansa kun löysi ja silmänsä ummisti, niin heräsikin sitten jo Kiinasta. Tulipahan täydennettyä vähän vajaaksi jääneitä yöunia. Petterikin oli kiilannut itsensä sisään aurinkomatkojen turistiryhmään (vai oppaaseen?) ja viettää nyt turvallisia lomapäiviä Langawin ”lomaparatiisissa”. Noh, pakolliset korttipelit tuli kuitenkin pelattua ja Kalle oli yhtä huono, kuin aina ennekin.

Jahka saimme majoituskuviot Chengdussa kuntoon, saimme varmistuksen asialle, että emme pääsisi tälläkään kertaa sinne Tiibettiin. Maaliskuu on siis ilmeisesti kovin huono aika yrittää sinne. Kiinan valtio kun ei tässä kuussa laske sinne ulkomaalaisia. Jokohan se pitäisi kolmannella kertaa uskoa? Eikai sitä sitten auta, kuin pakata rouva rinkkaan, hypätä junaan ja tulla vaikka kesällä uudestaan. Vitutti kuitenkin.

Chengdustakin sai tosi hyvän kuvan, kun Kallen amiskoulukaveri Pasi oli asunut siellä jo vuoden. Saatiin siis varsin kattava opastus kaupungin kuvioihin. Aluksi mentiin syömään ravintolaan paikalliseen tapaan. Kaikki vaan istumaan pöydän ympärille ja keskellä pöytää porisee iso kattila. Sinne sitten vaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, vatsalaukuista jäädytettyihin sydämiin ja hetki odottelua ja valmista tuli. Siitä sitten vaan ääntä kohti ja odottelemaan elimistön reaktioita. Ei nyt erikoisen hyvää, kun täällä Kiinassa kaikki ruoka maistuu aika pitkälle samalta. Siitä sitten ilta jatkui taas kerran odotusten vastaisesti ihan aamuun asti. Hetkittäin piti kyllä vähän ladata, mutta hyvin meni kuitenkin. Aamulla saatiinkin sitten niitä kaivattuja palautteita elimistöstä, eli ei muuta kuin Kalle imodium-kuurille ja Tero toistuvasti kyykistelemään rei´älle.

Seuraava päivä menikin sitten kaikenmaailman turistihommia hoidellessa. Ostettiin Pasin ja Lilin avustuksella ensimmäisen matkan junaliput ja oli huomattavasti helpompaa kuin yksinään yrittää raapustaa paikallisia merkkejä paperille ja elekielellä täydentää lipunmyyjälle että mitä haluaa. Sekin kun on koettu. Tosin siitä viisastuneena tälle reissulle printtailtiinkin tosiaan nuo junakartat. Sekin vähän helpottaa. Kiitoksia kuitenkin paikallisille oppaille. Hienoa oli ja muistaakseni ihan hauskaakin.

Ai niin tosiaan! Melkein unohtuikin. Enää on turha kenenkään väittää, etteivät naiset käy paskalla. Tuli nimittäin ihan omin silmin nähtyä. Tai noh, enhän minä tietenkään Suomalaisista naisista tiedä, mutta Kiinalaisista tiedän.

Sattuipa nimittäin, niin että kun se kirottu konnari tuli ajamaan läskit ylös, että vaihtoasema lähestyy, niin ajattelin käyväni vielä junassa vessassa. Kunnes sitten yhtä-äkkiä oltiinkin jo asemalla. Noh, ei auttanut kuin pitää väkisin riisiviinavellit sisällä ja kammeta asemalle. Kassit Kallelle ja Tero etsimään vessaa. Sellainen tosiaan löytyikin viime hetkellä, mutta joku oli tietysti lukinnut rautalangalla miesten vessan oven kiinni. Nopea tilannearvio taas, ja totesin leathermanin olevan liian kaukana ja vartijan liian lähellä, joten ei muuta kuin kaulukset pystyssä naisten vessaan. Sepäs olikin kokemus.

Keskellä huonetta oli noin metrin levyinen käytävä ja sen molemmin puolin pieni koroke, johon oli rajattu 4 paikkaa kummallekin sivuille. Paikat olivat rajattu noin 30cm korkealla tiiliseinällä ja käytävän puolelle ”seinää” ei ollut ensinkään. Kumpaankin korokkeeseen oli tehty ns. lantakaukalo, joka kulki etummaisesta paikasta takimmaiseen. Paikoissa kyykisteltiin kaukalon päällä naama menosuuntaan. Eli siis peräseinää ja edellä olevan peräa.. Eikun selkää kohti. Viemärireikä oli takimmaisen paikan kohdalla ja huuhtelumekanismi toimi automaattisesti etummaiselta paikalta noin puolen minuutin välein. Siinä sitten löysin vapaan paikan toisesta loosista. Hävetti vähän saatanasti. Ei muuta kuin kyykkyyn ja kasvot käsien väliin piiloon.

Oli nimittäin tuskaista hommaa, kun en viitsinyt ihan suoraan räjäyttää koko panosta kerralla takana olevan rouvan kasvoille. Samalla yritin pitää kasvot peitossa, väistellä edellä kyykkivän rouvan tuotoksia aina huuhtelumekanismin toimiessa. Ei ollut helppoa. Tosin ei varmaan sillä takanani kyykkivällä rouvallakaan. Harvoinpa sekään sentään pääsee ihastelemaan kunnon Suomalaista krapulapaskaa. Siitäkin kuitenkin suuremmitta kommelluksitta vältyttiin. Kuvaa en kuitenkaan kehdannut jäädä ottamaan, vaikka lähellä olikin. Oliskohan itsekin pitänyt yrittää sitä imodium-kuuria?

Kokemuksen jälkeen päässäni pyöri vain yksi kysymys: Ei hitto, onkohan Suomessakin naisten vessat tuollaisia? Ja sitten pokalla naamalla valitetaan pienistä jarruvanoista kalsareissa.

Noh, toisaalta enää ei tarvitse ihmetellä miksi Suomessa naiset saa käydä miesten vessassa, mutta miehet eivät naisten vessassa. Olkaa huoleti, ei sinne enää ensimmäisen kerran jälkeen haluakkaan.

No nyt ollaan siis täällä Dalissa. Pienehkö Kiinalainen kylä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Ihan hienon näköistä on ja se varmaan selittääkin Kiinalaisten turistien järjettömän määrän. Yritimme päästä tänään hieman trekkaamaan tuonne läheiseen vuoristoon, mutta eipä sekään sitten onnistunut. Tietenkään. Tuulee liikaa, jotta sinne voisi ihmisiä päästää. Ei siis muuta kuin huomenna uusi yritys. Seuraava kohdekin pitäisi ihan kohta jo päättää, koska viikon päästä pitää olla Pekingissä odottelemassa konetta Suomeen. Muuten ei mitenkään ehdi parisuhdematkalle Teneriffalle.

Sitä virhettä ei nimittäin hyvittäisi mikään.

Chengdu-Dali 18+5h by train..

Osa 1, junan metsästys

Klo 22:30 local time.. Junassa tuijotus kilpailu paikalliset (64) vs. kaksi länkkäriä. Varmuutta ei ole kuka johtaa. Vain vähän aiemmin tapahtunutta.. Hyppäämme bussiin klo 15:05, juna lähtee klo 15:38.. Onko kiire vai ei? Paljon ei ole virheisiin varaa. Bussi on tupaten täynnä, rinkka selässä ja päiväreppu mahan puolella ovesta sisään, pari yuania peltirasiaan ja väkisin niin pitkälle, että kuski saa oven kiinni. Paita on hiestä märkänä, tuhoton autojono edessä, takana ja sivuilla. Mihinkään ei voi liikkua ja ihmisiä tunkee vielä lisää sisään, prrrkle, mistä niittä riittäää!! Jonkin ajan kuluttua ulos bussista ja pyrkimään sisään rautatieasemalle. Jos sitä on kokeillut vain suomessa, niin voisi kuvitella, että, no, mikäs siinä nyt on niin vaikeaa..

Paikallisella rautatieasemalla on kuitenkin ma iltapäivällä ihmisiä lähes saman verran kuin Bruce Springsteenin konsertissa Ratinassa Konsanaan. Opastekyltit on puuta heinää ja liput tarkastetaan tietenkin ennen kuin pääse asemalle sisään. Sisäänmenot on jotenkin järjestetty junien mukaan ja meillä ei ole hajuakaan, mistä pitää pyrkiä sisään. Aikaan on kuitenkin enää 15 min, Hiki vain yltyy ja mitä lähemmäs ovea pääset sitä suurempi on ihmismuuri edessäsi. Sisään on päästävä ja mielellään heti!!

Suomituristi tunkee lyhimpään jonoon(saattoi ehkä vähän etuillakin) ja näyttää lippuaan. Tarkastaja puhuu sinulle kiinaa ja viittoilee, sinä puhut tarkastajalle englantia ja viittoilet. Ainut asia, jonka molemmat ymmärtävät, on se, että kiire olisi.. Portista sisään ja.. luulisi, että laiturille ja junaan.. Ei, ei tosiaankaan.. Seuraavaan jonoon ja laukut läpivalaisuun.. ja kiirekin olisi.. läpivalaistu.. Junaan, no ei, vaan etsimään oikeaa odotushallia, josta EHKÄ pääse jo laiturille.. kaikki opasteet ovat tietenkin kiinaksi!!! Niin se hallikin löytyy, seuraavaan jonoon, jossa tietenkin tarkastetaan liput, että pääseekö laiturille asti. Kohta ollaan laiturilla, joka on lähes tyhjä, koska kaikki tietenkin ovat jo junassa, paitsi suomituristit.

Nyt pitäisi löytää oikea vaunu ja oikea sänkypaikka (kumpiakin on muuten enemmän kuin viisi) jokaisen vaunun ovella seisoo virkailija, jolle näytämme lippuamme. Joka kerta virkailija viittoo jatkamaan eteenpäin ja selkä vaan kastuu, huh! No, nyt virkailija viittoo, että ovesta sisään, siis meidän vaunu, jee! Ja aikaakin on vielä vajaa kymmenen minuuttia lähtöön, ei mennyt edes tiukille eli normihomma, ajoissa niin kuin aina. Vaunussa on kuitenkin vielä 66 ”sänkyä”, joista kaksi on varattu suomituristeille, etsi paikkasi, on siis seuraava tehtävä. Numerot ovat kuitenkin ”suomeksi” ja oma sänky löytyy, ylin punkka kolmesta. Eli saattaa alakerrassa pelottaa kun suomiläskit ovat yläkerrassa. Eikun rinkat sänkyjen alle ja alimmaiselle punkalle istumaan ja rauhoittumaan, koska nyt olisi 18+5 tuntia junailua edessä, määränpäänä Dali. Annamme hien hetken laskeutua ja ja ja, noh, eiköhän sitä jotain ohjelmaa keksitä..



Osa 2, junassa

Jokunen tovi siinä vierähti ennen kuin suomituristien lämmöt tasaantuivat ja silmät sekä aivot sopeutuivat junaelämään. Sitä odotellessa onkin hetki aikaa katsella ympärilleen, että miltäs seuraava majoitus näyttää.
Vaunun toisella laidalla on puolimetriä levä käytävä, jolla on muutamia pieniä istuimia ja toisella laidalla on hitosti sänkyjä. Kaikki vaunussa olijat tuijottavat kahta hikoilevaa suomalaista vakavalla naamalla, mietimme, että pitäisikö etsiä jotain kättä pidempää vai tilata kaikille kierros olutta. Päädyimme kuitenkin vain tilaamaan olutta itsellemme ja tulipa samalla jotenkin vahingossa ostettua pienet riisiviina pullotkin (olihan tässä tuota matkaa edessä).

Alkuillasta sitä puolen metrin käytävää juoksee vuoronperään jos jonkinlaista hiipparia. Myynnissä on hedelmiä, meikkejä, lusikkahaarukkapuikko yhdistelmiä, ruokaa jne.. Lipun tarkastaja tietenkin vaihteeksi ja poliisi, joka tarkastaa paikallisten henkkarit. Me saamme kuitenkin olla rauhassa. Vaan sitä vaunua, jota me odotamme, ei vaan kuulu. Janokin olisi kun ensimmäiset oluet on juotu ja se riisiviina on sairaan pahaa raakana. päädymme metsästämään juomakärryn kuljettajan ravintolavaunusta täydentämästä kärryään. Teemme hankintamme välittömästi ja palaamme kymmenen vaunua taaksepäin, omalle paikallemme.

Seuraavaksi onkin illallisen aika ja kaivamme ostamamme pikanuudelit esiin. Eikun lämmintä vettä sekaan ja odottelua sekä hämmennystä ja kohta onkin maittava ateria valmis. Ja kappas, juomakärrymieskin on päätynyt kohdallemme ja tarjoaa uusia riisiviinapulloja ja näyttää käsillään pää tyynyyn merkkiä sekä naureskelee ystävällisesti. Tällä kertaa teemme tavoistamme poikkeuksen ja kieltäydymme kohteliaasti. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että vaunupepe on kuningas ja hänen kanssaan kannattaa olla väleissä.

Koska tuntuu, että meitä ei vielä tarpeeksi tuijotettu päätämme kaivaa esiin pelikortit ja ottaa pari erää korttia. Ja johan alkoi mielenkiinto jälleen lisääntyä. Kellon tullessa kymmenen, vaunun vastaava konduktööri ilmoittaa, että turvat kiinni ja kohta sammuu valot. Pelaamme korttia valojen sammumiseen saakka ja päätämme siirtyä ravintolavaunuun aloittelemaan tätä blogitekstiä. Ravintolavaunussa ei siihen aikaan ole enää(tietenkään) muita kuin suomituristit ja junan henkilökuntaa. Tiskiltä ilmoitetaan, että mitään ei enää myydä ja kiinni ollaan. Vaan kuinkas ollakaan, vaunupepe istuu yhdessä pöydässä ja hymyilee sekä viittoo omalle varastolleen ja niin juomapuolikin on jälleen kunnossa. No, siinä ravintolavaunussa vierähtää vielä tovi jos toinenkin ennen kuin meidän mielestämme on oikea nukkumaanmeno aika. Lähtiessämme koko henkilökunta vielä morjestelee peräämme.

Aamuherätys… Radio täysille, kaikki valot päälle ja joku nykimään varpaasta, että pois pitäisi kohta jäädä. Huh! Mitä, missä, nytkö? Aika taulun mukaan perille on vielä puolitoista tuntia. Vaan ei auta, ylös on noustava ja kohta hypättävä junasta. Juna on tietty 50min edellä nk. aikataulusta.

Osa 3, keskellä ei mitään

Ensimmäinen juna jätti meidät juuri sinne kuin olimme ajatelleetkin. Vaan, emme käsittäneet, että siellä ei ollut yhtään mitään. Onneksi sentään lipunmyynti koju, josta voimme ostaa liput määränpäähän. Valmiissa suunnitelmassamme seuraavan junan piti tulla n. parintunnin kuluttua, johon ostaisimme liput. Kuten arvata saattoi, sellaista junaa ei ollut olemassakaan. Ei auttanut kuin marssia lippuluukulle Kiinan junakartan kanssa ja näyttää siitä, että tuonne pitäisi päästä. Virkailija hymyili iloisesti, tulosti liput ja me anoimme rahat ja näytimme peukkua. Lisäksi taputimme itseämme selkään, koska olimme ymmärtäneet tulostaa mukaamme junakartan jossa on kiinankieliset merkit. Uskotteko jos väitän, että englannilla ei olisi onnistunut!!

Seuraavaksi nelisen tuntia me ihmettelimme kylää ja kyläläiset meitä. Ostimme puolikiloa taikinaa kun luulimme niitä sellaisiksi hyviksi lihapulliksi, joita olemme syöneet täälläpäin.. Jäi syömättä! Yritimme ostaa sandaalit, mutta törmäsimme kiinanmuuriin. Kävimme nettikahvilassa, joka sentään onnistui, sitten asemalle odottelemaan junan lähtöä.

Terolla oli vähän huono olo, mutta ei niin huono, että olisi tarvinnut toistamiseen käydä aseman naisten vessassa takki korvissa kyykkypaskalla. Väliseiniähän noissa ei juurikaan ole, joten naapurin ja takana olijan kanssa pystyy kyllä keskustelemaan… jos haluaa. Miesten vessan ovi kun oli rautalangalla sidottu kiinni, niin sinne ei ollut asiaa. Ehkä Tero haluaa jakaa vessakokemuksensa myöhemmin meidän kaikkien kanssa, mutta vielä hän ei oikein pysty siitä keskustelemaan. Muutenkin sananparsi ”toimii kuin junan vessa” on saanut täällä entistäkin pelkistetymmän merkityksen. Vessan rakenneratkaisut on esitelty seuraavassa kuvassa.


Lopuksi suoritimme kuitenkin onnistuneen junan vaihdon ja pääsimme sinne junan vessaankin, ettei tarvinnut naisten vessaa käyttää. Junassa pönötimme sellaiset viitisen tuntia ja ihmettelimme jälleen paikallisten kanssa toisiamme. Loppu viimeksi se saapui tänne Dalin kaupunkiin ja nyt olemme majoittuneet varsin mukavan oloiseen hostelliin.

Malesian, Chengdun ja Dalin kuulumisia julkaistaan lähiaikoina. Päätän junamatka raporttini tähän.

Kalle

Bandar Seri Begawan





Tulipa käytyä Filippiineillä katsomassa millaista siellä on. Käyhän se jo aikalailla selville edellisistä viesteistä, ettei kyseessä ollut ehkä ihan täysin meikäläisen paikka. Ei ainakaan noin pitkää aikaa. Uskokaa taikka älkää, mutta ihmisillä on tietty kiintiö rantalomillekin ja allekirjoittaneella se on hyvin lyhyt. Kovasti oli lähellä hermotkin mennä, kun tuntui ettei siitä tule koskaan loppua. Noh, kohta ollaan Kiinassa ja siellä on kai lähes metri lunta. Hieman vaihtelua tähän yli 30:n asteen helteeseen.

Filippiiniläisissä busseissa oli kyllä hienoa. Pääsi edes hieman ihan oikeaan reissaamisen tunnelmaan. Oli kukkoja katolla, sisällä ja vähän sillä välilläkin. Äärimmäisen hieno ominaisuus on myös ns. Stoppikellojen puuttuminen. Mihin niitä toisaalta tarvittaisiinkaan, kun ei maassa ole bussipysäkkejäkään. Siis terminaaleja lukuun ottamatta. Auton pysäyttäminen tapahtuu nimittäin taputtamalla/hakkaamalla/potkaisemalla auton kylkeä/kattoa. Sen jälkeen kun jokainen kuulee nuo kolahdukset, toistaa ne ja kohta asia on jo kuskillakin tiedossa kun bussillinen ihmisiä, yksi sisällä ja toinen katolla paukuttaa autoa minkä kerkeää. Tienvarressa seistessä ei taasen auta kuin yrittää Tamperelaisittain moroa kuskille ja toivoa, että joku matkustajista aloittaa ko. episodin. Kyseinen taputussignaali kuskille voi tarkoittaa mitä tahansa seuraavista: Asiakas tulossa, pysähdy. Asiakas jäämässä, pysähdy. Onnettomuus edessä, pysähdy. Asiakas kyydissä, aja. Asiakkaan tavarat kyydissä, aja. Länkkäri tippui katolta ja kuoli, aja.

Pienehkö ärsyttävä ominaisuus on toki se, kun bussi jättää sinut päättärille, niin se ei välttämättä lähde takaisinpäin siltä samalta paikalta. Vaan lähteviä busseja varten on tietenkin toinen terminaali. Muutenhan se olisi aivan liian helppoa. Kuten saimme eräänä aamuna tässä havaita. Olisihan tämäkin asia pitänyt tietysti muistaa edellisiltä reissuilta, mutta tuolla perhelomakohteissa pääsi vähäisinkin oma-aloitteisuus jo unohtumaan. Hyvä etteivät joutuneet kaljallekin kantamaan ja väkisin juottamaan. Kuten melkein tekivätkin.

Taisi pieni väsymyskin iskeä tuossa matkailun jälkeen kun olimme Puerto Princesassa odottelemassa lentoamme Manilaan. Kävi nimittäin sellainen tilannekin, että naiset joi kaljaa ja miehet ompeli housuja. Tai siis yksi mies ompeli. Minä. Ja Saara joi kaljaa. Pari muuta ämmää (Mikko ja Kalle) Lipittivät vettä. Ei kuulemma pystynyt. Hävetti äijien puolesta. Ei sillä, että omien shortsien ompelemisessa olisi mitään hävettävää. Neulan ja langan pyytämisestä tiskiltä kyllä. Siksi lähetimmekin yksissä tuumin Saaran hakemaan ne. Sen verran kallisarvoiset housut olivat kuitenkin kyseessä, että itse piti ommella ja vielä selvinpäin. Tuli kerrankin kunnollista jälkeä. Ei uutta juuri häpeä.

Manilassa teimmekin sitten pienen parvenhajoituksen. Käskyllä ”Evacuate!” Mikko ja Saara lähtivät hotelliin ja minä & Kalle syöksyttiin Pepen johdattamana taksiin matkalle kohti seuraavaa terminaalia ja lentoamme Bruneihin. Hyvin meni, eikä Pepekään kovin pahasti yrittänyt kusettaa. Tai siis pahasti ja pahasti. Ei kuitenkaan lähdetty hölmöilemään vaan omasta mielestä sopivat rahat Pepelle kouraan ja tiukka komento, että painu v****un. Se toimii aina. Oli sitten kännissä taikka ei.

Mikko ja Saara jatkoivatkin sitten rakastavaisten parisuhdematkalle, Shanghain ostosparatiisiin ja sieltä sitten Pekingin kautta aikoinaan kotiin. Kallen kanssa käväistiin Bruneissa, ollaan nyt Malesiassa ja ylihuomenna toivottavasti Kiinassa. Saa nähdä.

Bruneihin lennettiinkin sitten jo samana iltana. Saavuimme sinne keskellä yötä ja onneksi olimme päivää aikaisemmin tilanneet hotellin Pepen hakemaan meidät. Luimme nimittäin edellisenä päivänä, ettei ko. Maassa ole julkista liikennettä enää tuohon aikaan, eikä myöskään takseja. Tai siis takseja on kai joku 40kpl ja ne ovat lähes kaikki hotellien yksityisessä käytössä. Noh, onneksi sekin selvisi tosiaan ajoissa. Vältettiin lentokenttäyö.

Sinänsä Bruneissa ei kyllä ole juuri mitään nähtävää. Ei edes iltapäiväksi. Maassa ei myydä edes alkoholia. Oli pitkä päivä. Pari moskeijaa, paljon autoja, todella vähän ihmisiä, ei jalkakäytäviä, eikä todellakaan yhtään pyöräilijää. Aluksi vähän ihmetytti, että miksi kaikki liikkuu omilla autoilla, mutta ehkä polttoaineen hinta antaa vähän osviittaa. Bensalitra maksoi 31c/l ja diisseli 18c/l. Ei varmaan haittaisi vaikka passattikin vie sen 7l/100km. No en tiedä. Kaipa se voisi siltikin vituttaa. Ja itseni tuntien, varmasti vituttaisikin. Hauska piirre kyllä sikäläisessä liikenteessä, että kaikilla on länsimaiset autot, mutta aasialainen ajotapa. Kuulostaa tosi kalliilta ja sitä se varmaan onkin. Jos ei loppukäyttäjille niin ainakin vakuutusyhtiöille.

Oli Kallen kanssa melko tarkalle soviteltu aikataulut. Tässä kun siirryttiin tänne naiseksi pukeutuvien miesten luvattuun kaupunkiin, eli siis Kuala Lumpuriin. Aamulla Bruneissa 5.40 ylös, siitä taksiin, lautalle, taksiin, lennolle, bussiin, junaan ja kävellen hotellille kello 14. Lähes joka paikkaan mentiin juosten ja kiroten. Kivaa oli. Pienikin lipsuminen olisi aiheuttanut suunnitelmaan B lipsumisen, mitä ei siis tietenkään ollut. Ehkä sellainenkin olisi rakentunut ihan tilanteen mukaan. Kuten tapana on ollut.

Tietenkin kun kävelimme rinkat ja päiväreput kannossa tänne chinatownin keskustaan etsimään majoitustamme, niin törmäsimme ensin aurinkomatkojen oppaaseen mukana kourallinen suomalaisia turisteja tutustumassa tähän ihmeelliseen kaupunginosaan. Nurkan takanahan niitä olikin sitten jo heti noin 50 lisää. Varmaan Langawilta tulossa. Emme jääneet kyselemään, vaan peitimme kasvomme, hävisimme nurkan taakse ja sovimme ettemme tule enää koskaan tähän kaupunkiin. Mikäli kyseessä olisi ollut partiolaisia, olisimme varmaankin poistuneet välittömästi maasta.

Mitäköhän ihmiset kuvittelevat tästäkin kaupungista löytävänsä? Pari hassua tornia, täysin tyhjä zoo, aasian parhaaksi äänestetty baari, joka tarjoaa paskaa musiikkia, ”alkoholillisia” paukkuja – viime reissulla kohdatessamme kyseisen ongelman, lähetettiin porukasta aina yksi vahtimaan baarimikkoa, ettei makseta tyhjästä. Kyllä Suomalainen virkamies on kekseliäs -, tietenkin huolimattomien naisten ympäröimänä. Niin taikka sitten niiden miesten jotka tykkäävät pukeutua naiseksi. Käyvät muuten viime reissujen perusteella melko hyökkääväksi, mikäli niiden kanssa iskee oikein jutulle hiemankin ärsyttävään sävyyn. Veikkaan, etteivät kuitenkaan iske avokämmenellä vaikka se ehkä tyyliin sopisikin. Muistelisin.

Naistahan ei tietenkään saa lyödä. Entäs miestä, joka kuvittelee olevansa nainen? Ja sitten vielä sanotaan, että Shakespier:llä oli ongelma.

Pojat kun ovat joskus iltaisin hieman maistelleet rommia, niin olemme joutuneet pakostakin kehittelemään pienen kalibrointiratkaisun. Omissa paukuissahan on yleensä hieman enemmän alkoholia kuin tuo kirottu monikansallinen 4cl. Siitä kun ponkaisee pikkuhumalassa baariin ja tilaa rommikolan, niin sehän maistuu paikoitelellen jopa pelkälle kolalle. Silloin on ainut ratkaisu tilata pelkkä kola ja maistaa sitä. Mikäli se taasen maistuu rommille, on alkuperäinen tilaus aivan välttävä. Mutta jos pelkkä kolakin maistuu kolalle, on syytä mennä kertomaan baarimikolle mielipiteensä ja vaatimaan lisää alkoholia. Kyseinen ratkaisu toimii oikeastaan omista pohjustuksien määrästä riippumatta, kunhan ensin on saavutettu tietty humaltumisen taso.

En tiedä millainen riskikartoitus pitäisi tehdä, koska Petteri saapuu huomenna paikkakunnalle ja olemme sopineet tapaavamme jossakin päin kaupunkia. Ei siinä mitään, mutta kun tiedetään, ettei kukaan meistä ehkä ihan hirveästi sylje tuoppiin ja minun sekä Kallen pitäisi olla aamulla kello 5.45 matkalla kohti Kiinaa. Kuulostaa todella helpolta. Pitäisiköhän tästä rakentaa vielä joku varasuunnitelma. Ei taida jaksaa hyvin se kuitenkin menee.

Kuten aina. Vai mitä Matti?