Oppia ikä vähän kaikille

Pönötämme junassa kuuden ”sängyn” looshissa keskipunkilla, mp3 soitin on onneksi kunnossa ja suoltaa suomi-iskelmää korviini ja tuijotusta riittää tietenkin. Ehkä tässä 38 tunnin ja n.3200 km:n Kunming-Peking junamatkalla on jälleen hieman aikaa katua menneitä ja miettiä tulevia, vaikka oikeasti tässä ei kyllä ehdi juuri mitään. Luultavasti syy on kuitenkin miehissä. Nii, se junailu ehkä konkretisoituu paremmin kun miettii, että HKI-ROI väli junalla kestää noin 9 tuntia? Sen kun ajaa kaksi kertaa putkeen edes takaisin on jo melkein samassa :)

Aurinkoisessa, mutta välillä tuulisessa Dalissa läheisen vuoren valloitus siis siirtyi seuraavalle päivälle tuulen takia. Valloituksen siirtymisen jälkeen laadimme netin perusteella seuraavan päivän tuuliennusteen ja totesimme myös seuraavan päivän olevan aivan liian tuulinen. Päätimme siis lähteä illalla syömään sekä muutamalle 3.6 vol% oluelle ja pyytää rahat retkestä seuraavana päivänä takaisin.

Ruokailu onnistuikin mainiosti alkuruokineen kaikkineen, eikä sitä nk. oluttakaan oikein jaksanut kitata ja vähän väsyttikin. Eikun Suunta kämpille päin. Pääsimmekin jo lähes loppusuoralle kun näimme yhden pikku baarin ja päätimme, ikään kuin varuiksi, poiketa hieman sisälle. Sen enempää ympärillemme vilkuilematta suunnistimme tiskille viimeiset oluet mielessämme. Tero avasi ensin suunsa ja ”olut” sana muuttui aivojen ja huulien välillä lauseeksi ”hot water whit rum”.. TÄH! mitä vit… mitäs sä nyt meinaat?? tuumasin. Samaa tuumasi baarimikkokin. Hänen ilmeestään pystyi heti päättelemään, että nyt ei mennyt tilaus ihan perille asti. Vaan siitä ei vielä suomituristi masentunut, normi viittomaelekieli käyttöön ja hommaa eteenpäin.

Tero alkoi osoitella vesipulloja ja mikroaalto uunia sekä hokea, että ”hot water”, minä osoittelin hyllyssä olevaa korkkaamatonta captain morgan rommipulloa ja toistelin lausetta ”with rum”. Rommi osuus meni helposti perille ja pullo aukesi. Siitähän kaadettiin laseihin reilut snapsit ja suomituristien silmä kirkastuivat.. Täällähän saa paukkuihin muutakin kuin kokista!! Seuraavaksi rommilasi matkasikin jo kohti mikroaaltouunia, ennen kuin ehdimme kissaa sanoa. Heittäytymällä saimme baarimikkoa kauluksesta kiinni ja pystyimme estämään virheen. Jatkoimme sinnikkäästi veden ja mikroaaltouunin osoittelemista ja yrittipä Tero kerran kammeta tiskin yli itsekin lämmittämään vettä. Sinnikkyys kuitenkin palkittiin ja baarimikko kaivoi tiskin alta termoskannun, jossa oli luultavasti kuumaa hanavettä. Me näytimme peukkua, koska sillä hanavedellä ei siinä vaiheessa enää ollut merkitystä.

Seuraavaksi saimme eteemme kuumaa vettä ja reilut rommisnapsit, enää puuttui sokeria. Lisää viittoilua sekä paskaa englantia ja kohta oli pussillinen sokeria edessämme. Itse Saimme tietenkin sotkea tuotteet keskenään, tiskin toisen puolen seuratessa silmät pyöreänä, että mitähän hittoa tuostakin tulee?? Vaan hyväähän siitä tuli ja koska siitä tuli hyvää ja koska snapsit olivat reiluja, päätimme tietenkin ottaa toiset. Se onnistui jo ihan kakistelematta ja suomituristien käsijarrunvaijeri napsahti kerrasta poikki! Koska siitä tuli hyvää ja koska snapsit olivat reiluja ja koska baarissa sai itse valita musiikin kiinankieliseltä hakukoneelta, päätimme ottaa kolmannetkin rommitotit. Tarjosimmepa maistiaisia baarimikollekin, mutta hän tyytyi pysymään riisiviinassaan, jota tosin antoi meidän maistaa välillä(pahaa se on kyllä edelleen).

Kotimatkan eteneminen siis oli pysähtynyt tilapäisesti, koska snapsit olivat reiluja, musiikin sai valita itse ja baarissa oli hyvä meno. Tunti siinä yhteensä vierähti ja 30 euroa, kunnes kapteeni oli kaadettu. Menon suhteenkin tarkempi tarkastelu osoitti, että baarissa ei ollut koko aikana Teron ja Kallen lisäksi ketään muita, Ilmakos seura oli hyvää ja snapsit olivat reiluja ja musiikin sai valita itse! Eiköhän lähdetä kun kerran kämpille oltiin menossa. Vaan, missä on Tero?? Katseeni etsi häntä silmien korkeudelta baarin ulkopuolelta, mutta ei näkynyt. Kymmenen metrin päässä ulko-ovesta baarimikko kuitenkin huuteli jotain ja osoitteli katua kohti. No, siinähän se olikin, suomituristi keräsi hetken voimiaan pitkällään kadulla kun ei voi tietää kauanko loppumatka kämpille vielä kestää. Arvaatte varmaan, että seuraavana päivänä ei tuullut ja kohta huomasimme roikkuvamme jossain lasikuitu kopassa vuorenrinteellä ja kiipeilevämme loppumattomia portaita ylöspäin, Pelotti ja puhallutti! Mikä hitto siinä on, että ei voi mennä sinne kämpille jos kerran oli jo vähän niin kuin menossa prkle!! Noh, jos olette Daliin menossa, niin ainakin yhdessä baarissa osataan tehdä rommitoti.

La päivänä aikataulun mukainen neljän tunnin bussimatka siirsikin meidät sitten normaali käytännön mukaisesti kuudessa ja puolessa tunnissa Dalista Kunmingiin. Majoitus kymmenen hengen dormista ja ankara mietintä päälle, että kannattaako tästä lähteä ollenkaan Pekingiin kun ei tiedä, mitä sieltä Japanista tulee kun tuulee oikein kovasti. Tässähän on jo Teron parisuhdelomakin uhattuna kun maa järisee, radioaktiivisia pilviä lentelee ja tulivuoret purkautuu. Ainako pitää olla joku katastrofi päällä kun on maailmalla??

Päätimme Kunmingissa käydä syömässä oikein kunnon nuudelisopat sellaisessa nuudelipaikassa. Kiinanmuurihan siellä oli tietty vastassa. Ensimmäiseen Paikkaan ei päästy edes sisään kun ei ymmärretty tosiamme. Toisen paikan ovelta otin kännykällä kuvan kiinankielisestä ruokalistasta, josta sitten tiskillä osoitimme jotain, mikä maksoi 15 yania/henki. Mitähän se lienee sitten ikinä onkaan, jää nähtäväksi. Tiskillä naureskeltiin ja otettiin yht. kaksi kymppiä rahaa suomituristeilta, mikähän siinä nyt jo meni pieleen.. Ei voi tietää..



Tyhmänä kuitin kanssa sisälle ja tyrkyttämään sitä jokaiselle työntekijälle kunnes tulee nuudelisoppaa nenän alle. Jossain vaiheessa päästiin ihan pöytäänkin asti. Sitten vaan odoteltiin ja kohta oli kummallakin nenä edessä kulhollinen nuudelia, vähän jotain rehuja, pieniä soppaluita sekä 2l:n kulhollinen jotain lientä. Teron kanssa tehtiin antimista nopea johtopäätös, että kaikki vaan tuohon liemeen ja ääntä kohti. Tuskin olimme ehtineet nuudelit heittää liemeen kun tarjoilija tuli jarruttelemaan.. Jälleen meille kiinaa ja tarjoilijalle suomea ja englantia, eikä mitään hajua, että mitä kukakin haluaa!

Sen aikaa jarrutus kuitenkin onnistui, että kummallekin tuotiin toinen kahden litran kulhollinen kuumaa lientä. Nyt oli suomituristien pään päällä niin paljon kysymysmerkkejä, että tarjoilija katsoi parhaaksi näyttää, että miten niitä aineksia sekoitellaan keskenään. Kun vihdoin pääsimme itse puikkojen varteen, kumosimme tietty pöydässä olevaa pippurisekoitusta sekä soijakastiketta useamman annoksen liemen sekaan. Mediumiahan siitä tuli. Vesi tuli silmistä ja nenä vuosi. Lientä oli niin reilusti, että ei millään pystynyt puikoilla kaikkea litkimään. Sattumat tuli kuitenkin syötyä. Kokemuksen lopputulos oli, että jos edes vähän ymmärtäisi, mitä on tilaamassa, voisi syödä hyvän nuudeliannoksen varsin edullisesti. Meidän ei kuitenkaan auttanut muuta kuin mennä Mac Donalsin kautta kämpille.

Tämän ma iltana alkaneen junamatkan valmistelimme päivällä 12”:n (tero) ja 14”:n(Kalle) pizzoilla, alkuruokien kera tietenkin. Siis suolisto täyteen ja pari vuorokautta junassa olemattomassa liikkeessä. Luonnon oma imodium! Siinä syödessämme, ehti kadulla polkusingerin kanssa päivystänyt nainen korjailla Teron maailmaa nähneet reikäiset shortsitkin lähes uuteen uskoon. Kyllähän niillä taas pari reissua tekee! Mahtoi nainen ihmetellä, että miksei tuo hölmö hae tuosta naapurista uusia samalla hinnalla.. Sitä sopii ihmetelläkin, vaan mihin sitä suomituristi omistaan luopuisi! Monella on kiinassa valmistetut housut, mutta monellako on kiinassa korjatut??


Täällä Kiinassa kun ollaan niin blogin, naamakirjan ja monen muunkin sivun toimiminen on vähän niin tai näin, mutta kun Pekingiin pääsemme, ehkä tämäkin teksti julkaisuun päätyy tavalla tai toisella. Reissu lähenee loppuaan ja pe Kallea odottaa kotiinpaluu ja Teroa Kanarian ”lämpö”. Omalta osaltani lopputeksti tuleekin sitten jo kotimaasta jos luonto suo.

Paskantaahan ne naisetkin

Kerrataanpas vähäsen viime aikojen tapahtumia. Ollaan siis päädytty tänne Kiinan eteläosiin Dali-nimiselle paikkakunnalle, kuten Kallen tekstistä käy ilmi. Päästiin perille, ihan kaikista Malesian uhkakuvista huolimatta. Petteri nimittäin saapuikin vasta iltamyöhäisellä. Otettiin siis Kallen kanssa hyvin varovaiset tervetuliaispohjat ja tekaistiin Petterille hieno Welcome-kyltti. Iltahan vaihtui sitten ihan aamuyöksi ja koko ajan mielessä pyöri tuo 5.40 herätys. Lähdettiin sitten ihan vaan parille, ennen kuin havahduttiin puoli viiden aikaan siihen, että toinen meistä nuokkuu pöydässä ja oksentaa baarijakkaralta kadulle. Toinen ihmettelee, että missäköhän hitossa ollaan ja nyt se Petterikin hukkui jo jonnekin. Nyt olisi tarvittu jälleen kerran sitä aurinkomatkojen opasta, joka alkuyöstä olikin seurassamme jonkun aikaa.

Noh, kämpille kuitenkin päästiin ja toinen meistä känniääliöchättäilemään naamakirjaan ja toinen meistä kellariin tunniksi laturiin. Varmaan helpointa ikinä, herättää aikuista kohtalaisesti alkoholia nauttinutta miestä noin lyhyiden känniunien jälkeen. Tai en oikeastaan tiedä, koska minähän nukuin.

Ajoissa kuitenkin ehdittiin, vaikka tiukkaa teki jälleen kerran. Kertaakaan ei ole muuten mennyt melkein 5h:n lentomatka yhtä nopeasti. Paikkansa kun löysi ja silmänsä ummisti, niin heräsikin sitten jo Kiinasta. Tulipahan täydennettyä vähän vajaaksi jääneitä yöunia. Petterikin oli kiilannut itsensä sisään aurinkomatkojen turistiryhmään (vai oppaaseen?) ja viettää nyt turvallisia lomapäiviä Langawin ”lomaparatiisissa”. Noh, pakolliset korttipelit tuli kuitenkin pelattua ja Kalle oli yhtä huono, kuin aina ennekin.

Jahka saimme majoituskuviot Chengdussa kuntoon, saimme varmistuksen asialle, että emme pääsisi tälläkään kertaa sinne Tiibettiin. Maaliskuu on siis ilmeisesti kovin huono aika yrittää sinne. Kiinan valtio kun ei tässä kuussa laske sinne ulkomaalaisia. Jokohan se pitäisi kolmannella kertaa uskoa? Eikai sitä sitten auta, kuin pakata rouva rinkkaan, hypätä junaan ja tulla vaikka kesällä uudestaan. Vitutti kuitenkin.

Chengdustakin sai tosi hyvän kuvan, kun Kallen amiskoulukaveri Pasi oli asunut siellä jo vuoden. Saatiin siis varsin kattava opastus kaupungin kuvioihin. Aluksi mentiin syömään ravintolaan paikalliseen tapaan. Kaikki vaan istumaan pöydän ympärille ja keskellä pöytää porisee iso kattila. Sinne sitten vaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, vatsalaukuista jäädytettyihin sydämiin ja hetki odottelua ja valmista tuli. Siitä sitten vaan ääntä kohti ja odottelemaan elimistön reaktioita. Ei nyt erikoisen hyvää, kun täällä Kiinassa kaikki ruoka maistuu aika pitkälle samalta. Siitä sitten ilta jatkui taas kerran odotusten vastaisesti ihan aamuun asti. Hetkittäin piti kyllä vähän ladata, mutta hyvin meni kuitenkin. Aamulla saatiinkin sitten niitä kaivattuja palautteita elimistöstä, eli ei muuta kuin Kalle imodium-kuurille ja Tero toistuvasti kyykistelemään rei´älle.

Seuraava päivä menikin sitten kaikenmaailman turistihommia hoidellessa. Ostettiin Pasin ja Lilin avustuksella ensimmäisen matkan junaliput ja oli huomattavasti helpompaa kuin yksinään yrittää raapustaa paikallisia merkkejä paperille ja elekielellä täydentää lipunmyyjälle että mitä haluaa. Sekin kun on koettu. Tosin siitä viisastuneena tälle reissulle printtailtiinkin tosiaan nuo junakartat. Sekin vähän helpottaa. Kiitoksia kuitenkin paikallisille oppaille. Hienoa oli ja muistaakseni ihan hauskaakin.

Ai niin tosiaan! Melkein unohtuikin. Enää on turha kenenkään väittää, etteivät naiset käy paskalla. Tuli nimittäin ihan omin silmin nähtyä. Tai noh, enhän minä tietenkään Suomalaisista naisista tiedä, mutta Kiinalaisista tiedän.

Sattuipa nimittäin, niin että kun se kirottu konnari tuli ajamaan läskit ylös, että vaihtoasema lähestyy, niin ajattelin käyväni vielä junassa vessassa. Kunnes sitten yhtä-äkkiä oltiinkin jo asemalla. Noh, ei auttanut kuin pitää väkisin riisiviinavellit sisällä ja kammeta asemalle. Kassit Kallelle ja Tero etsimään vessaa. Sellainen tosiaan löytyikin viime hetkellä, mutta joku oli tietysti lukinnut rautalangalla miesten vessan oven kiinni. Nopea tilannearvio taas, ja totesin leathermanin olevan liian kaukana ja vartijan liian lähellä, joten ei muuta kuin kaulukset pystyssä naisten vessaan. Sepäs olikin kokemus.

Keskellä huonetta oli noin metrin levyinen käytävä ja sen molemmin puolin pieni koroke, johon oli rajattu 4 paikkaa kummallekin sivuille. Paikat olivat rajattu noin 30cm korkealla tiiliseinällä ja käytävän puolelle ”seinää” ei ollut ensinkään. Kumpaankin korokkeeseen oli tehty ns. lantakaukalo, joka kulki etummaisesta paikasta takimmaiseen. Paikoissa kyykisteltiin kaukalon päällä naama menosuuntaan. Eli siis peräseinää ja edellä olevan peräa.. Eikun selkää kohti. Viemärireikä oli takimmaisen paikan kohdalla ja huuhtelumekanismi toimi automaattisesti etummaiselta paikalta noin puolen minuutin välein. Siinä sitten löysin vapaan paikan toisesta loosista. Hävetti vähän saatanasti. Ei muuta kuin kyykkyyn ja kasvot käsien väliin piiloon.

Oli nimittäin tuskaista hommaa, kun en viitsinyt ihan suoraan räjäyttää koko panosta kerralla takana olevan rouvan kasvoille. Samalla yritin pitää kasvot peitossa, väistellä edellä kyykkivän rouvan tuotoksia aina huuhtelumekanismin toimiessa. Ei ollut helppoa. Tosin ei varmaan sillä takanani kyykkivällä rouvallakaan. Harvoinpa sekään sentään pääsee ihastelemaan kunnon Suomalaista krapulapaskaa. Siitäkin kuitenkin suuremmitta kommelluksitta vältyttiin. Kuvaa en kuitenkaan kehdannut jäädä ottamaan, vaikka lähellä olikin. Oliskohan itsekin pitänyt yrittää sitä imodium-kuuria?

Kokemuksen jälkeen päässäni pyöri vain yksi kysymys: Ei hitto, onkohan Suomessakin naisten vessat tuollaisia? Ja sitten pokalla naamalla valitetaan pienistä jarruvanoista kalsareissa.

Noh, toisaalta enää ei tarvitse ihmetellä miksi Suomessa naiset saa käydä miesten vessassa, mutta miehet eivät naisten vessassa. Olkaa huoleti, ei sinne enää ensimmäisen kerran jälkeen haluakkaan.

No nyt ollaan siis täällä Dalissa. Pienehkö Kiinalainen kylä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Ihan hienon näköistä on ja se varmaan selittääkin Kiinalaisten turistien järjettömän määrän. Yritimme päästä tänään hieman trekkaamaan tuonne läheiseen vuoristoon, mutta eipä sekään sitten onnistunut. Tietenkään. Tuulee liikaa, jotta sinne voisi ihmisiä päästää. Ei siis muuta kuin huomenna uusi yritys. Seuraava kohdekin pitäisi ihan kohta jo päättää, koska viikon päästä pitää olla Pekingissä odottelemassa konetta Suomeen. Muuten ei mitenkään ehdi parisuhdematkalle Teneriffalle.

Sitä virhettä ei nimittäin hyvittäisi mikään.

Chengdu-Dali 18+5h by train..

Osa 1, junan metsästys

Klo 22:30 local time.. Junassa tuijotus kilpailu paikalliset (64) vs. kaksi länkkäriä. Varmuutta ei ole kuka johtaa. Vain vähän aiemmin tapahtunutta.. Hyppäämme bussiin klo 15:05, juna lähtee klo 15:38.. Onko kiire vai ei? Paljon ei ole virheisiin varaa. Bussi on tupaten täynnä, rinkka selässä ja päiväreppu mahan puolella ovesta sisään, pari yuania peltirasiaan ja väkisin niin pitkälle, että kuski saa oven kiinni. Paita on hiestä märkänä, tuhoton autojono edessä, takana ja sivuilla. Mihinkään ei voi liikkua ja ihmisiä tunkee vielä lisää sisään, prrrkle, mistä niittä riittäää!! Jonkin ajan kuluttua ulos bussista ja pyrkimään sisään rautatieasemalle. Jos sitä on kokeillut vain suomessa, niin voisi kuvitella, että, no, mikäs siinä nyt on niin vaikeaa..

Paikallisella rautatieasemalla on kuitenkin ma iltapäivällä ihmisiä lähes saman verran kuin Bruce Springsteenin konsertissa Ratinassa Konsanaan. Opastekyltit on puuta heinää ja liput tarkastetaan tietenkin ennen kuin pääse asemalle sisään. Sisäänmenot on jotenkin järjestetty junien mukaan ja meillä ei ole hajuakaan, mistä pitää pyrkiä sisään. Aikaan on kuitenkin enää 15 min, Hiki vain yltyy ja mitä lähemmäs ovea pääset sitä suurempi on ihmismuuri edessäsi. Sisään on päästävä ja mielellään heti!!

Suomituristi tunkee lyhimpään jonoon(saattoi ehkä vähän etuillakin) ja näyttää lippuaan. Tarkastaja puhuu sinulle kiinaa ja viittoilee, sinä puhut tarkastajalle englantia ja viittoilet. Ainut asia, jonka molemmat ymmärtävät, on se, että kiire olisi.. Portista sisään ja.. luulisi, että laiturille ja junaan.. Ei, ei tosiaankaan.. Seuraavaan jonoon ja laukut läpivalaisuun.. ja kiirekin olisi.. läpivalaistu.. Junaan, no ei, vaan etsimään oikeaa odotushallia, josta EHKÄ pääse jo laiturille.. kaikki opasteet ovat tietenkin kiinaksi!!! Niin se hallikin löytyy, seuraavaan jonoon, jossa tietenkin tarkastetaan liput, että pääseekö laiturille asti. Kohta ollaan laiturilla, joka on lähes tyhjä, koska kaikki tietenkin ovat jo junassa, paitsi suomituristit.

Nyt pitäisi löytää oikea vaunu ja oikea sänkypaikka (kumpiakin on muuten enemmän kuin viisi) jokaisen vaunun ovella seisoo virkailija, jolle näytämme lippuamme. Joka kerta virkailija viittoo jatkamaan eteenpäin ja selkä vaan kastuu, huh! No, nyt virkailija viittoo, että ovesta sisään, siis meidän vaunu, jee! Ja aikaakin on vielä vajaa kymmenen minuuttia lähtöön, ei mennyt edes tiukille eli normihomma, ajoissa niin kuin aina. Vaunussa on kuitenkin vielä 66 ”sänkyä”, joista kaksi on varattu suomituristeille, etsi paikkasi, on siis seuraava tehtävä. Numerot ovat kuitenkin ”suomeksi” ja oma sänky löytyy, ylin punkka kolmesta. Eli saattaa alakerrassa pelottaa kun suomiläskit ovat yläkerrassa. Eikun rinkat sänkyjen alle ja alimmaiselle punkalle istumaan ja rauhoittumaan, koska nyt olisi 18+5 tuntia junailua edessä, määränpäänä Dali. Annamme hien hetken laskeutua ja ja ja, noh, eiköhän sitä jotain ohjelmaa keksitä..



Osa 2, junassa

Jokunen tovi siinä vierähti ennen kuin suomituristien lämmöt tasaantuivat ja silmät sekä aivot sopeutuivat junaelämään. Sitä odotellessa onkin hetki aikaa katsella ympärilleen, että miltäs seuraava majoitus näyttää.
Vaunun toisella laidalla on puolimetriä levä käytävä, jolla on muutamia pieniä istuimia ja toisella laidalla on hitosti sänkyjä. Kaikki vaunussa olijat tuijottavat kahta hikoilevaa suomalaista vakavalla naamalla, mietimme, että pitäisikö etsiä jotain kättä pidempää vai tilata kaikille kierros olutta. Päädyimme kuitenkin vain tilaamaan olutta itsellemme ja tulipa samalla jotenkin vahingossa ostettua pienet riisiviina pullotkin (olihan tässä tuota matkaa edessä).

Alkuillasta sitä puolen metrin käytävää juoksee vuoronperään jos jonkinlaista hiipparia. Myynnissä on hedelmiä, meikkejä, lusikkahaarukkapuikko yhdistelmiä, ruokaa jne.. Lipun tarkastaja tietenkin vaihteeksi ja poliisi, joka tarkastaa paikallisten henkkarit. Me saamme kuitenkin olla rauhassa. Vaan sitä vaunua, jota me odotamme, ei vaan kuulu. Janokin olisi kun ensimmäiset oluet on juotu ja se riisiviina on sairaan pahaa raakana. päädymme metsästämään juomakärryn kuljettajan ravintolavaunusta täydentämästä kärryään. Teemme hankintamme välittömästi ja palaamme kymmenen vaunua taaksepäin, omalle paikallemme.

Seuraavaksi onkin illallisen aika ja kaivamme ostamamme pikanuudelit esiin. Eikun lämmintä vettä sekaan ja odottelua sekä hämmennystä ja kohta onkin maittava ateria valmis. Ja kappas, juomakärrymieskin on päätynyt kohdallemme ja tarjoaa uusia riisiviinapulloja ja näyttää käsillään pää tyynyyn merkkiä sekä naureskelee ystävällisesti. Tällä kertaa teemme tavoistamme poikkeuksen ja kieltäydymme kohteliaasti. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että vaunupepe on kuningas ja hänen kanssaan kannattaa olla väleissä.

Koska tuntuu, että meitä ei vielä tarpeeksi tuijotettu päätämme kaivaa esiin pelikortit ja ottaa pari erää korttia. Ja johan alkoi mielenkiinto jälleen lisääntyä. Kellon tullessa kymmenen, vaunun vastaava konduktööri ilmoittaa, että turvat kiinni ja kohta sammuu valot. Pelaamme korttia valojen sammumiseen saakka ja päätämme siirtyä ravintolavaunuun aloittelemaan tätä blogitekstiä. Ravintolavaunussa ei siihen aikaan ole enää(tietenkään) muita kuin suomituristit ja junan henkilökuntaa. Tiskiltä ilmoitetaan, että mitään ei enää myydä ja kiinni ollaan. Vaan kuinkas ollakaan, vaunupepe istuu yhdessä pöydässä ja hymyilee sekä viittoo omalle varastolleen ja niin juomapuolikin on jälleen kunnossa. No, siinä ravintolavaunussa vierähtää vielä tovi jos toinenkin ennen kuin meidän mielestämme on oikea nukkumaanmeno aika. Lähtiessämme koko henkilökunta vielä morjestelee peräämme.

Aamuherätys… Radio täysille, kaikki valot päälle ja joku nykimään varpaasta, että pois pitäisi kohta jäädä. Huh! Mitä, missä, nytkö? Aika taulun mukaan perille on vielä puolitoista tuntia. Vaan ei auta, ylös on noustava ja kohta hypättävä junasta. Juna on tietty 50min edellä nk. aikataulusta.

Osa 3, keskellä ei mitään

Ensimmäinen juna jätti meidät juuri sinne kuin olimme ajatelleetkin. Vaan, emme käsittäneet, että siellä ei ollut yhtään mitään. Onneksi sentään lipunmyynti koju, josta voimme ostaa liput määränpäähän. Valmiissa suunnitelmassamme seuraavan junan piti tulla n. parintunnin kuluttua, johon ostaisimme liput. Kuten arvata saattoi, sellaista junaa ei ollut olemassakaan. Ei auttanut kuin marssia lippuluukulle Kiinan junakartan kanssa ja näyttää siitä, että tuonne pitäisi päästä. Virkailija hymyili iloisesti, tulosti liput ja me anoimme rahat ja näytimme peukkua. Lisäksi taputimme itseämme selkään, koska olimme ymmärtäneet tulostaa mukaamme junakartan jossa on kiinankieliset merkit. Uskotteko jos väitän, että englannilla ei olisi onnistunut!!

Seuraavaksi nelisen tuntia me ihmettelimme kylää ja kyläläiset meitä. Ostimme puolikiloa taikinaa kun luulimme niitä sellaisiksi hyviksi lihapulliksi, joita olemme syöneet täälläpäin.. Jäi syömättä! Yritimme ostaa sandaalit, mutta törmäsimme kiinanmuuriin. Kävimme nettikahvilassa, joka sentään onnistui, sitten asemalle odottelemaan junan lähtöä.

Terolla oli vähän huono olo, mutta ei niin huono, että olisi tarvinnut toistamiseen käydä aseman naisten vessassa takki korvissa kyykkypaskalla. Väliseiniähän noissa ei juurikaan ole, joten naapurin ja takana olijan kanssa pystyy kyllä keskustelemaan… jos haluaa. Miesten vessan ovi kun oli rautalangalla sidottu kiinni, niin sinne ei ollut asiaa. Ehkä Tero haluaa jakaa vessakokemuksensa myöhemmin meidän kaikkien kanssa, mutta vielä hän ei oikein pysty siitä keskustelemaan. Muutenkin sananparsi ”toimii kuin junan vessa” on saanut täällä entistäkin pelkistetymmän merkityksen. Vessan rakenneratkaisut on esitelty seuraavassa kuvassa.


Lopuksi suoritimme kuitenkin onnistuneen junan vaihdon ja pääsimme sinne junan vessaankin, ettei tarvinnut naisten vessaa käyttää. Junassa pönötimme sellaiset viitisen tuntia ja ihmettelimme jälleen paikallisten kanssa toisiamme. Loppu viimeksi se saapui tänne Dalin kaupunkiin ja nyt olemme majoittuneet varsin mukavan oloiseen hostelliin.

Malesian, Chengdun ja Dalin kuulumisia julkaistaan lähiaikoina. Päätän junamatka raporttini tähän.

Kalle