Lopputekstit

Lopetellaampa sitten tämäkin reissu, että voi alkaa keskittymään seuraavaan.

Tosiaan, olipa hieman erilainen reissu tällä kertaa, kun mukaan tuli mahdutettua tuo reipas viikko Teneriffalla. Filippiinit oli kyllä lievästi sanottuna pettymys. En oikeastaan voinut kuvitellakkaan millainen turistirysä koko saariryhmä olikaan. Onneksi löysimme sentään vähän hiljaisempiakin kohteita sieltä, mutta silti jäi hieman harmittamaan. Hintataso oli melkolailla kallis, kun vertaa muihin Aasian maihin, joissa on tullut vierailtua. Sekin on jo sinällään aika paljon. Hintatasolla nyt tarkoitetaan sitten muutakin, kuin tuohon alkoholin kanssa puuhasteluun liittyviä kustannuksia. Alkoholiin menevät varat ovat vähän kuin meillä töissä lentotunnit. Ne menevät täysin eri momentilta eikä niitä voi laskea. Varmaan sekin voi olla syynä siihen, että henkilökohtainen konkurssihan tässä jo kohta häämöttää. Sekä minulle että valtiolle.


Brunei nyt tuli ehkä enemmän vierailtua maapisteen takia, kuin siksi että siellä nyt olisi niin hirveästi erilaista nähtävää. Eikä siellä kyllä ollutkaan. Oli todella vaikeaa keksiä tekemistä, edes siksi yhdeksi iltapäiväksi, kun kaikki nähtävyydet oli katsottu noin kahdessa tunnissa. Eniten tosiaan hämmensi se, kun kaikki kadut olivat aivan tyhjiä. Välillä tuntui, että eihän täällä ole oikeasti muita ihmisiä, kuin me. Sinänsä kuitenkin ihan siisti maa ja ne vähätkin tapaamamme ihmiset olivat kohtuullisen ystävällisiä. Hieno kontrasti kyllä ihailla paikan kuuluisinta nähtävyyttä, Sulttaanin moskeijaa keskellä kaupunkia. On hienot vesialtaat ympärillä, kultaa joka paikassa yms. Kuvan ottaminen paikasta vaatii kyllä melkoista asettelua, koska koko palatsin toinen reuna on kiinni hökkelikylässä, jota ehkä suomalaisen mittapuun mukaan voisi myös slummiksi kutsua. Ja meillä sitten höpistään tuloerojen kasvusta.

Tai siis tietenkin höpistään, koska onhan se nyt tosiaankin sitten niin kauhean väärin, että Päivi 36, Hervannasta (nimi muutettu) 2 lapsen yh-äiti, kouluttamaton ja tietenkin omasta halustaan työtön, saa vähemmän tukia kuukaudessa, kuin orjatyössä itsensä kipeäksi raatava alkoholisti kapiainen palkkaa. Molemmat kun ovat tavallaan valtiolla töissä. Toinen elättää valtiota ja toinen valtion elätettävänä. Lienee parasta lopettaa politiikan puiminen tähän. Siis ennenkuin yksinkeskustelu ylittää maahanmuuttokriittisyyden liipaisukynnyksen.



Jaahas, sitten takaisin aiheeseen. Eli pari iltaa Kuala Lumpurissa, hyvin paljon humalassa, meni varsin nopeasti. Toisaalta aivan sama missä suuressa kaupungissa olisi ollut. Todella mitäänsanomaton paikka, varsinkin, kun kaikki nähtävyydet sieltä on tosiaan tullut jo parin edellisen reissun aikana kahlattua.

Kiinasta alkaa väkisinkin muodostua yksi suosikkikohteista. Vielä kun pääsisi sinne Tiibettiin joskus. No ehkä ensi vuoden puolella, koska tämän vuoden reissuplaanit on jo tehty. Dali oli kyllä tosi hieno paikka, kuten myös Kunming.  Chengdussa saatiin paikallista opastusta ja pääsimme ehkä siitäkin vähän enemmän perille kuin viime kerralla. Tosin pandat on vieläkin näkemättä ja siksihän sielläkin 90% ihmisistä vierailee. Noh, ompahan sitten ensi kerrallakin jotain tekemistä, kun eivät kuitenkaan laske länkkäreitä sinne Tiibettiin.


Teneriffa oli paljon siistimpi, kuin luulinkaan. Tosin eniten siellä hämmästytti paikallisten käytös turisteja kohtaan. Paikoitellen lähenteli jopa intialaisten luokkaa. Jos joku vielä kehuu minulle espanjalaisten olevan maailman ystävällisimpiä ihmisiä, niin voin lämpimästi suositella käymään ihan missä tahansa paikassa ja tekemään pientä vertailua. Vaikka sitten Porissa, jos ei muuta keksi. Jos et esimerkiksi viitsi alkaa ihan jokaiselle ravintolan sisäänheittäjälle selittämään, että miksi et tule juuri hänen ravintolaansa syömään, saattaa joutua melkoisen halveksunnan kohteeksi. Kaverihan saattoi lähteä vierelle kävelemään ja kertomaan miten epäkohtelias minä olen, kun en suostu kuuntelemaan/vastaamaan/selittämään, että olin juuri syönyt eikä juuri nyt kiinnosta syödä enempää. No sinänsä ei minua haittaa, kusipää, mikä kusipää, mutta luulisi että joitain muitakin ihmisiä olisi ko. ilmiöön törmännyt ja siitä häiriintynyt.

Harmi, kun se puhelinkin kyykkäsi sitten tuolla Filippiineillä. Jäi kaikki hyvät taulukot mitä kummallisimmasta asioista täyttämättä. Luonnollisesti rupesin kotona esittelemään, että katsoppas miten paska puhelin, niin tokihan se starttasi laakista itsensä tulille ja on toiminut ihan moitteetta siittä asti. Hienoa. Eikä vituttanut paljoa.

Oli kyllä hieno reissu taas kerran. Älyttömän iso kiitos jälleen kerran reissuseuralle, teitte todella hienon reissun tästäkin ja toitte monta äärettömän hyvää ja hienoa kokemusta ja krapulaa tältäkin reissulta.

Suurin kiitos pitää kuitenkin kohdistaa kotiväelle. Jotenkin tuntuu, että on maailman onnellisimmassa asemassa, kun omaa tälläisen harrastuksen ja kiinnostuksen kohteen ja parempi puolisko vielä mahdollistaa sen toteuttamisen. Joten kiitos kulta, että sain taas kerran remuta superkännissä ympäri maailmaa kavereiden kanssa. Olin nätisti, kuten aina.

Tiedän kokemuksesta, että ihan kaikille ei kyseistä "lisenssiä" välttämättä heltiäisi. Ainakaan kovinkaan helpolla. Yrittäkää vaikka.

Ps. Mikäli onnistuit samaan "lisenssin", ottaisitko yhteyttä blogin toimitukseen ja katsotaan minne lähdettäisiin.

Jaahas, tälläinen blogi tällä kertaa.

Päätösjorinoita

Päätösjorinoiden kirjoitusolosuhteet ovat lähes luksusta kun saa istua omalla sohvalla kahvikupposen kanssa.. Olkoonkin vaan costa ricaa, mutta aina se on tuhat kertaa parempaa kuin Kiinalaiset tai Filippiiniläiset serkkunsa. Lisäksi ei tarvitse miettiä, että saako tätä tekstiä ikinä koskaan julkaistuksi joko toimimattoman netin tai Kiinan valtion epätoivoisten netin sensurointiyritysten takia.

Viisi viikkoa on melko lyhyt aika maailmalla kun alkuun pääsee(enpä olisi uskonut näin sanovani vielä muutama vuosi sitten). Vaan kyllä siinä ajassakin ehtii kun noita edellisiä tekstejä lueskelee. Tällä kertaa siinä ajassa ehti olla Filippiineillä kolmisen viikkoa, käydä Bruneissa ja Malesiassa sekä olla Kiinassa pari viikkoa. Jos kerrankin pysyisi hetken lähes asialinjalla ja kaivelisi sieltä oluen ja rommin avulla pakatuista aivosynapseista, että mitä muuta jäi mieleen. Toivottavasti purkaminen onnistuu ilman tallennusolotilaa. huomenna on kuitenkin työpäivä.

Filippiineistä jäi mieleen todella kirkkaat vedet ja hienot hiekkarannat. Kyllä siellä niin hienoja rantakohteita on, että kannattaa tutustua jos on mahdollisuus. Lisäksi löytyy jos jonkinlaista veteen liittyvää aktiviteettiä. Liikkuminenhan siellä on suuressa mittakaavassa vähän hankalaa kun saarelta toiselle kestää laivalla(jos niitä nyt sattuu kulkemaan) jopa parikin päivää. Vaihtoehtona on sitten lentäminen. Siellä kannattaa tietty selvittää vähän etukäteen, että mille saarelle matkustaa jos ei puolivuotta panttivankina kiinnosta. Tiet on osaltaan vähän huonoja ja se viiden tunnin bussimatka kestää tosiaan sen seitsemän tuntia. Vaan hauska se on kuitenkin seurailla paikallisten menoa kun väkeä on bussin sisällä ja katolla, ikkunat auki ja ovi myös kun se ei pysy kiinni. Kukko huutaa katolla ja toinen vastaa sisältä. Bussi on tietty täynnä pölyä kun soratietä mennään. Näin jälkeenpäin ajateltuna, kolme viikkoa oli kuitenkin ehkä vähän pitkä aika olla rantakohteissa… Kyllähän sen tietää, mihin ne harrastukset keskittyy sen kalojen ihmettelyn lisäksi. 0,7€ ei ole kuitenkaan 0,75l:n rommipullosta kovin paljon..

Brunei ja Malesia olivat lähinnä läpikulkumaita. Brunei ei taida olla varsinainen turistikohde. Siitä maasta jäi lähinnä mieleen, että ei olla köyhiä ja kipeitä.. tai siis kaikki eivät ole. Sulttaanin moskeijasta kun ottaa valokuvan oikeasta suunnasta niin taustalla näkyy joku hökkelikylä. Vaan onpahan nyt käyty sielläkin. Malesiaanhan me suunnistimme lähinnä Petteriä tapaamaan ja niinhän se pari päivää siellä meni kun ennakkoon pelättiinkin.. Päästiin kuitenkin Kiinan koneeseen kaikkia mahdollisia todennäköisyys laskelmia uhmaten. Vai mitä Tero?

Kiinaan menon ensisijainen tarkoitus oli päästä Tiibetiin ja sitä kautta vähän notkumaan Mount Everestille. Eihän se tietenkään onnistunut, mutta Terohan siitä jo purnasi. No, on joku syy mennä vielä kerran Kiinaan. Saatiinpas kuitenkin aika kulumaan siellä sen pariviikkoa. Tuli ajettua junalla ihan vähän ja palauteltua mieliin, mitä tarkoittaa kun on paljon ihmisiä tai paljon autoja. Myös se on varsin hauskaa, haasteellista ja tuottaa mielenkiintoisia yllätyksiä kun kielimuuri on varsin todellinen.

Varsinaiset turistikohteethan siellä tuli kierrettyä jo viimekerralla, että nyt keskityttiin sitten kaikkeen muuhun.. joopajoo…. Veljen lapset pyysivät Kiinasta muuten tuliaisiksi sellaiset riisinviljelijän lakit.. Arvatkaapas onko sellaisia puolimetriä halkaisijaltaan olevia kartiota helppo raahata ympäri maailmaa. EI! Eli olisi syytä pitää ne edes hetken ehjänä..


Lähtiessäni silloin helmikuun alkupuolella taisin naapureilleni todetta, että oliskos tämän talven lumityöt tehty. Vaan paskat! Perjantaina kun tulin 18.3, niin seuraavana yönä satoi sen 10cm lunta.. Ei auttanut kuin ottaa kola käteen ja lähteä pihalle. Työt onneksi alkoivat rennoissa merkeissä kun heti toisena päivänä oli ulkoilupäivä Sappeen hiihtokeskuksessa. alkulämmittelyksi kävin tempaisemassa 14km:ä murtsikkaa ja kroppa oli kyllä ainakin sykemittarin perusteella ihmeissään kun lyötiin sukset jalkaan. Viisi viikkoa letsgou- elämää muuten nostaa painoa 2,5 kg ja kasvattaa vyötärön ympärystää 6cm:ä. On taas joku syy liikkua :)

Edellisestä reissusta voisi sanoa ainakin sen verran oppineensa, että tällä kertaa rinkka painoi jo lähtiessä 13kg vähemmän kuin viimeksi, eli nyt lähdettiin yhdeksällä kilolla matkaan. On sitä huomattavasti mukavampi kantaa. Parasta on edelleenkin hyvä reissuseura. Se takaa viihtyvyyden ja sen, että kotimaahan riittää raportoitavaa, vaikka ihan yritettäisiin käyttäytyäkin.

Mitäpä seuraavaksi.. No, enpä tiedä vielä. Reissuun lähtökynnys ei ole kovin korkea ja joissain tietyissä tilanteissa saattaa jo matkakuumekin nostaa päätään. Avoimin mielin mennään ja ehdotuksia otetaan aina vastaan ;)

Unelmavavy

Jatketaampas sitten taas taalta Teneriffan lammosta.

Eli oltiin sitten Kallen kanssa Pekingissa vahan eri alueilla kuin ennen. Olin pitanyt Pekingia jotenkin tosi vanhana ja hieman ehka jopa kehittymattomampana kuin vaikka Shanghaita. Vaarassa oltiin taas kerran. Oltiin tosi "juppi"alueella. Kaikkialla pilvenpiirtajia ja muitakin hienosto-osan merkkeja. Selvaahan oli ettei sellaisesta kukaan pida. Noh, lahinna valitsimmekin majoituksen kuitenkin mainosten perusteella, lahistolla kun on "maailman hienoin baarikatu". Sinne kun paastiin niin taas oltiin ihmeissamme. Kehtasivat pyytaa yli 4 euroa siita laimeasta litkusta jota paikalliset kehtaavat myos olueksi kutsua. Vitutti.

Noh, alun tutustumisen jalkeen olikin selvaa, etta vierailu paikalliseen siwaan ja suunta kohti majoitusta. Ei muuta kuin pohjat kohdilleen ja takaisin tinkaamaan. Alkuun oli vahan tiukemaa, kun elekielella alettiin tinkaamaan kahta olutta yhden hinnalla. Siinakin paa-asiassa onnistuttiin ihan hyvin.  Kunnes jossain vaiheessa iltaa baarimikko kehtasi tarjota samaan vaivalla neuvottelemaamme hintaan (4e) kahta pienta pulloa 2,5%:sta "olutta". Seurasi jalleen Aku Ankkamainen rajahdyskohtaus ja kaljat seka baarimikko jaivat holmistyneina ihmettelemaan rahjaavien suomalaisten kiroilun savyttamaa poistumista paikalta.

Noh, siitakin taas kuitenkin rauhoituttiin ja jatkettiin iltaa. Hyvin meni ja ihan aamuun asti. Sinansa kuitenkin ihmetytti tama typera baarikatu. Hiton kallista ja se varmaan selittikin miksi vietimme iltaa taas kerran lahes kahdestaan. Noh, eihan sen toisaalta ole niin valia, kun on kerran nainkin hyvaa seuraa.

Lahto kuitenkin koitti ja reissu piti paattaa ja vaihtaa lomamoodiin. Ei muuta kuin aamulla kentalle Pekingissa, 7,5h lento Moskovaan ja sielta 1,5h lento Helsinkiin. Helsingissa sitten vaihdettiinkin ensin ihanaiset tervetulosuudelmat ja halaukset ja sen jalkeen tulikin tiukka komento siistiytymaan. Eli ei siis muuta kuin naaman hoylays, shortsit kulmahousuihin, t-paita kauluspaitaan ja jakaus keskelle paalakea. Paluu arkeen oli siis tavallaan koittanut. Noh, sen jalkeen kun oli paasty unelmavavymoodiin alkoikin lomamatka Teneriffalle. Lento Lontooseen 3h ja muutama tunti unta (hotellissa tietenkin) ja sitten 4h lento tanne Los Christianosiin. Samaan aikaan kuin viela kaantaa kelloa 8h taakseppain niin tuli sillekkin paivalle mittaa.

Uskomatonta muuten miten paljon on kaikkea sellaista tavaraa, jota ilman en tiennyt mitenkaan tulevani toimeen. Erikoisinta siina on se, etta ne pitaa tietenkin pakata kaikki sellaisen kuution kokoiseen alumiinikonttiin, jota myos matkalaukuksi kutsutaan. Varsin oletettavaa on myos se, etta tama kontti painaa vahintaan puolet matkustajan painosta. On niin rentoa ja ihanaa olla auringossa, lampimassa, hikoilemassa ja kiroilemassa, kun tuo kontti ei nyt niin sitten ehka kuljekkaan ihan niin mukavasti kuin on suunniteltu. Tai siis kaipa se naisten mielesta kulkee. Minun mielesta ei. Taas vitutti.

Tulee muuten melkoinen ongelma, kun vaikka esimerkiksi Lontoon kentalla matkalaukkujen noutamisen jalkeen ennen tullia joku seurueesta menee vessaan, toinen vaihtamaan rahaa, kolmas automaatille, loput postailee ja sitten tavataan tullin jalkeen siten, etta yksi merikont... Eikun matkalaukku on unohtunut toiselle puolelle. Sinansa laukulla niin valia, mutta mikali kohta 5v lapsen rakkain lelu olisi ollut sen laukun paalla, niin katastrofi olisi ollut valmis. Ja olihan se.

Noh, kivaa on kuitenkin ollut. Edellisesta kanarian vierailustakin kun alkaa olla jo melkein 20v niin sinallaan ihan mukavaa kayda virkistamassa muistikuvia pakettimatkailijoiden paratiisista. Kylla tallaisessa paikassa lomailu onnistuu varsin hyvin, mutta sellaiseen matkatunnelmaan paasyyn ei tasta paikasta kylla ole. Taikka sitten kirjoittaja on vaan liian ylimielinen paskiainen kasittaakseensa taman paikan ainutlaatuisuutta.

Kaytiin Kiinalaisessa syomassa. Paikka oli tosiaan nimetty ihan Kiinalaiseksi ravintolaksi. Saihan sielta myos tuota Kiinan reissuilla tutuksi tullutta Tsingtao-olutta. Pettymyksekseni olut oli kuitenkin tehty Ranskassa ja prosenttejakin oli aivan liikaa. Perati 4,7%. Ei tullut yhtaan sellainen olo, etta olisi ollut Kiinassa. Varsinkaan kun mina seka puhuin enemman Kiinaa etta naytin enemman Kiinalaiselta, kuin nama ravintoloitsijat. Samalla reissulla tuli muuten todistettua, ettei silla pelkalla Suomella taalla parjaa. Ihan turha kenenkaan omatoimimatkailijan lesottella.

Sattuipa nimittain niin, etta edellamme ko. ravintolaan asteli kaksi vahan vanhempaa savolaispariskuntaa. Joista ainakin toinen rouva oli komentteista paatelleen hyvin lahella nalkakuolemaa. "Kuolooo nalakkaaan". Noh ruuat saatiin kuitenkin tilattua ja syotya, kunnes toinen herrasmiehista lahti metsastamaan vessaa. Ei auttanut kova-aaniset huudahdukset tarjoilijalle, etta "Veski?, Veski? Noh, Veee Seee?" Eipa tarjoilija raukka siita tietenkaan mitaan tajunnut. Sivusta seuranneena ja herran kusihadan tarttuessa jo itseenikin paatin kohteliaasti pelastaa miehen nololta hatapissalta housuihin. Vaikka oikeinhan se olisi savolaisille kuitenkin ollut. 4:n espanjantunnin kokemuksella sain hyvat ohjeet vessaan ja herra paasi tarpeillensa. Mutta tosiaan, vaikka jokaisessa ravintolassa onkin ruokalistat Suomeksikin, niin ei silla silti parjaa. Varsinkaan, jos elekieli on lahinna kasien levittelya ja kummallista huohotusta.

Kohtahan sita pitaa jo palata kotiin ja toihin. On se kylla hienoa. Johan tassa on toimettomana maattukkin.

Etta sellaista. Kuvaton ja aakkoseton teksti. Mutta kayhan se nainkin.

Oppia ikä vähän kaikille

Pönötämme junassa kuuden ”sängyn” looshissa keskipunkilla, mp3 soitin on onneksi kunnossa ja suoltaa suomi-iskelmää korviini ja tuijotusta riittää tietenkin. Ehkä tässä 38 tunnin ja n.3200 km:n Kunming-Peking junamatkalla on jälleen hieman aikaa katua menneitä ja miettiä tulevia, vaikka oikeasti tässä ei kyllä ehdi juuri mitään. Luultavasti syy on kuitenkin miehissä. Nii, se junailu ehkä konkretisoituu paremmin kun miettii, että HKI-ROI väli junalla kestää noin 9 tuntia? Sen kun ajaa kaksi kertaa putkeen edes takaisin on jo melkein samassa :)

Aurinkoisessa, mutta välillä tuulisessa Dalissa läheisen vuoren valloitus siis siirtyi seuraavalle päivälle tuulen takia. Valloituksen siirtymisen jälkeen laadimme netin perusteella seuraavan päivän tuuliennusteen ja totesimme myös seuraavan päivän olevan aivan liian tuulinen. Päätimme siis lähteä illalla syömään sekä muutamalle 3.6 vol% oluelle ja pyytää rahat retkestä seuraavana päivänä takaisin.

Ruokailu onnistuikin mainiosti alkuruokineen kaikkineen, eikä sitä nk. oluttakaan oikein jaksanut kitata ja vähän väsyttikin. Eikun Suunta kämpille päin. Pääsimmekin jo lähes loppusuoralle kun näimme yhden pikku baarin ja päätimme, ikään kuin varuiksi, poiketa hieman sisälle. Sen enempää ympärillemme vilkuilematta suunnistimme tiskille viimeiset oluet mielessämme. Tero avasi ensin suunsa ja ”olut” sana muuttui aivojen ja huulien välillä lauseeksi ”hot water whit rum”.. TÄH! mitä vit… mitäs sä nyt meinaat?? tuumasin. Samaa tuumasi baarimikkokin. Hänen ilmeestään pystyi heti päättelemään, että nyt ei mennyt tilaus ihan perille asti. Vaan siitä ei vielä suomituristi masentunut, normi viittomaelekieli käyttöön ja hommaa eteenpäin.

Tero alkoi osoitella vesipulloja ja mikroaalto uunia sekä hokea, että ”hot water”, minä osoittelin hyllyssä olevaa korkkaamatonta captain morgan rommipulloa ja toistelin lausetta ”with rum”. Rommi osuus meni helposti perille ja pullo aukesi. Siitähän kaadettiin laseihin reilut snapsit ja suomituristien silmä kirkastuivat.. Täällähän saa paukkuihin muutakin kuin kokista!! Seuraavaksi rommilasi matkasikin jo kohti mikroaaltouunia, ennen kuin ehdimme kissaa sanoa. Heittäytymällä saimme baarimikkoa kauluksesta kiinni ja pystyimme estämään virheen. Jatkoimme sinnikkäästi veden ja mikroaaltouunin osoittelemista ja yrittipä Tero kerran kammeta tiskin yli itsekin lämmittämään vettä. Sinnikkyys kuitenkin palkittiin ja baarimikko kaivoi tiskin alta termoskannun, jossa oli luultavasti kuumaa hanavettä. Me näytimme peukkua, koska sillä hanavedellä ei siinä vaiheessa enää ollut merkitystä.

Seuraavaksi saimme eteemme kuumaa vettä ja reilut rommisnapsit, enää puuttui sokeria. Lisää viittoilua sekä paskaa englantia ja kohta oli pussillinen sokeria edessämme. Itse Saimme tietenkin sotkea tuotteet keskenään, tiskin toisen puolen seuratessa silmät pyöreänä, että mitähän hittoa tuostakin tulee?? Vaan hyväähän siitä tuli ja koska siitä tuli hyvää ja koska snapsit olivat reiluja, päätimme tietenkin ottaa toiset. Se onnistui jo ihan kakistelematta ja suomituristien käsijarrunvaijeri napsahti kerrasta poikki! Koska siitä tuli hyvää ja koska snapsit olivat reiluja ja koska baarissa sai itse valita musiikin kiinankieliseltä hakukoneelta, päätimme ottaa kolmannetkin rommitotit. Tarjosimmepa maistiaisia baarimikollekin, mutta hän tyytyi pysymään riisiviinassaan, jota tosin antoi meidän maistaa välillä(pahaa se on kyllä edelleen).

Kotimatkan eteneminen siis oli pysähtynyt tilapäisesti, koska snapsit olivat reiluja, musiikin sai valita itse ja baarissa oli hyvä meno. Tunti siinä yhteensä vierähti ja 30 euroa, kunnes kapteeni oli kaadettu. Menon suhteenkin tarkempi tarkastelu osoitti, että baarissa ei ollut koko aikana Teron ja Kallen lisäksi ketään muita, Ilmakos seura oli hyvää ja snapsit olivat reiluja ja musiikin sai valita itse! Eiköhän lähdetä kun kerran kämpille oltiin menossa. Vaan, missä on Tero?? Katseeni etsi häntä silmien korkeudelta baarin ulkopuolelta, mutta ei näkynyt. Kymmenen metrin päässä ulko-ovesta baarimikko kuitenkin huuteli jotain ja osoitteli katua kohti. No, siinähän se olikin, suomituristi keräsi hetken voimiaan pitkällään kadulla kun ei voi tietää kauanko loppumatka kämpille vielä kestää. Arvaatte varmaan, että seuraavana päivänä ei tuullut ja kohta huomasimme roikkuvamme jossain lasikuitu kopassa vuorenrinteellä ja kiipeilevämme loppumattomia portaita ylöspäin, Pelotti ja puhallutti! Mikä hitto siinä on, että ei voi mennä sinne kämpille jos kerran oli jo vähän niin kuin menossa prkle!! Noh, jos olette Daliin menossa, niin ainakin yhdessä baarissa osataan tehdä rommitoti.

La päivänä aikataulun mukainen neljän tunnin bussimatka siirsikin meidät sitten normaali käytännön mukaisesti kuudessa ja puolessa tunnissa Dalista Kunmingiin. Majoitus kymmenen hengen dormista ja ankara mietintä päälle, että kannattaako tästä lähteä ollenkaan Pekingiin kun ei tiedä, mitä sieltä Japanista tulee kun tuulee oikein kovasti. Tässähän on jo Teron parisuhdelomakin uhattuna kun maa järisee, radioaktiivisia pilviä lentelee ja tulivuoret purkautuu. Ainako pitää olla joku katastrofi päällä kun on maailmalla??

Päätimme Kunmingissa käydä syömässä oikein kunnon nuudelisopat sellaisessa nuudelipaikassa. Kiinanmuurihan siellä oli tietty vastassa. Ensimmäiseen Paikkaan ei päästy edes sisään kun ei ymmärretty tosiamme. Toisen paikan ovelta otin kännykällä kuvan kiinankielisestä ruokalistasta, josta sitten tiskillä osoitimme jotain, mikä maksoi 15 yania/henki. Mitähän se lienee sitten ikinä onkaan, jää nähtäväksi. Tiskillä naureskeltiin ja otettiin yht. kaksi kymppiä rahaa suomituristeilta, mikähän siinä nyt jo meni pieleen.. Ei voi tietää..



Tyhmänä kuitin kanssa sisälle ja tyrkyttämään sitä jokaiselle työntekijälle kunnes tulee nuudelisoppaa nenän alle. Jossain vaiheessa päästiin ihan pöytäänkin asti. Sitten vaan odoteltiin ja kohta oli kummallakin nenä edessä kulhollinen nuudelia, vähän jotain rehuja, pieniä soppaluita sekä 2l:n kulhollinen jotain lientä. Teron kanssa tehtiin antimista nopea johtopäätös, että kaikki vaan tuohon liemeen ja ääntä kohti. Tuskin olimme ehtineet nuudelit heittää liemeen kun tarjoilija tuli jarruttelemaan.. Jälleen meille kiinaa ja tarjoilijalle suomea ja englantia, eikä mitään hajua, että mitä kukakin haluaa!

Sen aikaa jarrutus kuitenkin onnistui, että kummallekin tuotiin toinen kahden litran kulhollinen kuumaa lientä. Nyt oli suomituristien pään päällä niin paljon kysymysmerkkejä, että tarjoilija katsoi parhaaksi näyttää, että miten niitä aineksia sekoitellaan keskenään. Kun vihdoin pääsimme itse puikkojen varteen, kumosimme tietty pöydässä olevaa pippurisekoitusta sekä soijakastiketta useamman annoksen liemen sekaan. Mediumiahan siitä tuli. Vesi tuli silmistä ja nenä vuosi. Lientä oli niin reilusti, että ei millään pystynyt puikoilla kaikkea litkimään. Sattumat tuli kuitenkin syötyä. Kokemuksen lopputulos oli, että jos edes vähän ymmärtäisi, mitä on tilaamassa, voisi syödä hyvän nuudeliannoksen varsin edullisesti. Meidän ei kuitenkaan auttanut muuta kuin mennä Mac Donalsin kautta kämpille.

Tämän ma iltana alkaneen junamatkan valmistelimme päivällä 12”:n (tero) ja 14”:n(Kalle) pizzoilla, alkuruokien kera tietenkin. Siis suolisto täyteen ja pari vuorokautta junassa olemattomassa liikkeessä. Luonnon oma imodium! Siinä syödessämme, ehti kadulla polkusingerin kanssa päivystänyt nainen korjailla Teron maailmaa nähneet reikäiset shortsitkin lähes uuteen uskoon. Kyllähän niillä taas pari reissua tekee! Mahtoi nainen ihmetellä, että miksei tuo hölmö hae tuosta naapurista uusia samalla hinnalla.. Sitä sopii ihmetelläkin, vaan mihin sitä suomituristi omistaan luopuisi! Monella on kiinassa valmistetut housut, mutta monellako on kiinassa korjatut??


Täällä Kiinassa kun ollaan niin blogin, naamakirjan ja monen muunkin sivun toimiminen on vähän niin tai näin, mutta kun Pekingiin pääsemme, ehkä tämäkin teksti julkaisuun päätyy tavalla tai toisella. Reissu lähenee loppuaan ja pe Kallea odottaa kotiinpaluu ja Teroa Kanarian ”lämpö”. Omalta osaltani lopputeksti tuleekin sitten jo kotimaasta jos luonto suo.

Paskantaahan ne naisetkin

Kerrataanpas vähäsen viime aikojen tapahtumia. Ollaan siis päädytty tänne Kiinan eteläosiin Dali-nimiselle paikkakunnalle, kuten Kallen tekstistä käy ilmi. Päästiin perille, ihan kaikista Malesian uhkakuvista huolimatta. Petteri nimittäin saapuikin vasta iltamyöhäisellä. Otettiin siis Kallen kanssa hyvin varovaiset tervetuliaispohjat ja tekaistiin Petterille hieno Welcome-kyltti. Iltahan vaihtui sitten ihan aamuyöksi ja koko ajan mielessä pyöri tuo 5.40 herätys. Lähdettiin sitten ihan vaan parille, ennen kuin havahduttiin puoli viiden aikaan siihen, että toinen meistä nuokkuu pöydässä ja oksentaa baarijakkaralta kadulle. Toinen ihmettelee, että missäköhän hitossa ollaan ja nyt se Petterikin hukkui jo jonnekin. Nyt olisi tarvittu jälleen kerran sitä aurinkomatkojen opasta, joka alkuyöstä olikin seurassamme jonkun aikaa.

Noh, kämpille kuitenkin päästiin ja toinen meistä känniääliöchättäilemään naamakirjaan ja toinen meistä kellariin tunniksi laturiin. Varmaan helpointa ikinä, herättää aikuista kohtalaisesti alkoholia nauttinutta miestä noin lyhyiden känniunien jälkeen. Tai en oikeastaan tiedä, koska minähän nukuin.

Ajoissa kuitenkin ehdittiin, vaikka tiukkaa teki jälleen kerran. Kertaakaan ei ole muuten mennyt melkein 5h:n lentomatka yhtä nopeasti. Paikkansa kun löysi ja silmänsä ummisti, niin heräsikin sitten jo Kiinasta. Tulipahan täydennettyä vähän vajaaksi jääneitä yöunia. Petterikin oli kiilannut itsensä sisään aurinkomatkojen turistiryhmään (vai oppaaseen?) ja viettää nyt turvallisia lomapäiviä Langawin ”lomaparatiisissa”. Noh, pakolliset korttipelit tuli kuitenkin pelattua ja Kalle oli yhtä huono, kuin aina ennekin.

Jahka saimme majoituskuviot Chengdussa kuntoon, saimme varmistuksen asialle, että emme pääsisi tälläkään kertaa sinne Tiibettiin. Maaliskuu on siis ilmeisesti kovin huono aika yrittää sinne. Kiinan valtio kun ei tässä kuussa laske sinne ulkomaalaisia. Jokohan se pitäisi kolmannella kertaa uskoa? Eikai sitä sitten auta, kuin pakata rouva rinkkaan, hypätä junaan ja tulla vaikka kesällä uudestaan. Vitutti kuitenkin.

Chengdustakin sai tosi hyvän kuvan, kun Kallen amiskoulukaveri Pasi oli asunut siellä jo vuoden. Saatiin siis varsin kattava opastus kaupungin kuvioihin. Aluksi mentiin syömään ravintolaan paikalliseen tapaan. Kaikki vaan istumaan pöydän ympärille ja keskellä pöytää porisee iso kattila. Sinne sitten vaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, vatsalaukuista jäädytettyihin sydämiin ja hetki odottelua ja valmista tuli. Siitä sitten vaan ääntä kohti ja odottelemaan elimistön reaktioita. Ei nyt erikoisen hyvää, kun täällä Kiinassa kaikki ruoka maistuu aika pitkälle samalta. Siitä sitten ilta jatkui taas kerran odotusten vastaisesti ihan aamuun asti. Hetkittäin piti kyllä vähän ladata, mutta hyvin meni kuitenkin. Aamulla saatiinkin sitten niitä kaivattuja palautteita elimistöstä, eli ei muuta kuin Kalle imodium-kuurille ja Tero toistuvasti kyykistelemään rei´älle.

Seuraava päivä menikin sitten kaikenmaailman turistihommia hoidellessa. Ostettiin Pasin ja Lilin avustuksella ensimmäisen matkan junaliput ja oli huomattavasti helpompaa kuin yksinään yrittää raapustaa paikallisia merkkejä paperille ja elekielellä täydentää lipunmyyjälle että mitä haluaa. Sekin kun on koettu. Tosin siitä viisastuneena tälle reissulle printtailtiinkin tosiaan nuo junakartat. Sekin vähän helpottaa. Kiitoksia kuitenkin paikallisille oppaille. Hienoa oli ja muistaakseni ihan hauskaakin.

Ai niin tosiaan! Melkein unohtuikin. Enää on turha kenenkään väittää, etteivät naiset käy paskalla. Tuli nimittäin ihan omin silmin nähtyä. Tai noh, enhän minä tietenkään Suomalaisista naisista tiedä, mutta Kiinalaisista tiedän.

Sattuipa nimittäin, niin että kun se kirottu konnari tuli ajamaan läskit ylös, että vaihtoasema lähestyy, niin ajattelin käyväni vielä junassa vessassa. Kunnes sitten yhtä-äkkiä oltiinkin jo asemalla. Noh, ei auttanut kuin pitää väkisin riisiviinavellit sisällä ja kammeta asemalle. Kassit Kallelle ja Tero etsimään vessaa. Sellainen tosiaan löytyikin viime hetkellä, mutta joku oli tietysti lukinnut rautalangalla miesten vessan oven kiinni. Nopea tilannearvio taas, ja totesin leathermanin olevan liian kaukana ja vartijan liian lähellä, joten ei muuta kuin kaulukset pystyssä naisten vessaan. Sepäs olikin kokemus.

Keskellä huonetta oli noin metrin levyinen käytävä ja sen molemmin puolin pieni koroke, johon oli rajattu 4 paikkaa kummallekin sivuille. Paikat olivat rajattu noin 30cm korkealla tiiliseinällä ja käytävän puolelle ”seinää” ei ollut ensinkään. Kumpaankin korokkeeseen oli tehty ns. lantakaukalo, joka kulki etummaisesta paikasta takimmaiseen. Paikoissa kyykisteltiin kaukalon päällä naama menosuuntaan. Eli siis peräseinää ja edellä olevan peräa.. Eikun selkää kohti. Viemärireikä oli takimmaisen paikan kohdalla ja huuhtelumekanismi toimi automaattisesti etummaiselta paikalta noin puolen minuutin välein. Siinä sitten löysin vapaan paikan toisesta loosista. Hävetti vähän saatanasti. Ei muuta kuin kyykkyyn ja kasvot käsien väliin piiloon.

Oli nimittäin tuskaista hommaa, kun en viitsinyt ihan suoraan räjäyttää koko panosta kerralla takana olevan rouvan kasvoille. Samalla yritin pitää kasvot peitossa, väistellä edellä kyykkivän rouvan tuotoksia aina huuhtelumekanismin toimiessa. Ei ollut helppoa. Tosin ei varmaan sillä takanani kyykkivällä rouvallakaan. Harvoinpa sekään sentään pääsee ihastelemaan kunnon Suomalaista krapulapaskaa. Siitäkin kuitenkin suuremmitta kommelluksitta vältyttiin. Kuvaa en kuitenkaan kehdannut jäädä ottamaan, vaikka lähellä olikin. Oliskohan itsekin pitänyt yrittää sitä imodium-kuuria?

Kokemuksen jälkeen päässäni pyöri vain yksi kysymys: Ei hitto, onkohan Suomessakin naisten vessat tuollaisia? Ja sitten pokalla naamalla valitetaan pienistä jarruvanoista kalsareissa.

Noh, toisaalta enää ei tarvitse ihmetellä miksi Suomessa naiset saa käydä miesten vessassa, mutta miehet eivät naisten vessassa. Olkaa huoleti, ei sinne enää ensimmäisen kerran jälkeen haluakkaan.

No nyt ollaan siis täällä Dalissa. Pienehkö Kiinalainen kylä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Ihan hienon näköistä on ja se varmaan selittääkin Kiinalaisten turistien järjettömän määrän. Yritimme päästä tänään hieman trekkaamaan tuonne läheiseen vuoristoon, mutta eipä sekään sitten onnistunut. Tietenkään. Tuulee liikaa, jotta sinne voisi ihmisiä päästää. Ei siis muuta kuin huomenna uusi yritys. Seuraava kohdekin pitäisi ihan kohta jo päättää, koska viikon päästä pitää olla Pekingissä odottelemassa konetta Suomeen. Muuten ei mitenkään ehdi parisuhdematkalle Teneriffalle.

Sitä virhettä ei nimittäin hyvittäisi mikään.

Chengdu-Dali 18+5h by train..

Osa 1, junan metsästys

Klo 22:30 local time.. Junassa tuijotus kilpailu paikalliset (64) vs. kaksi länkkäriä. Varmuutta ei ole kuka johtaa. Vain vähän aiemmin tapahtunutta.. Hyppäämme bussiin klo 15:05, juna lähtee klo 15:38.. Onko kiire vai ei? Paljon ei ole virheisiin varaa. Bussi on tupaten täynnä, rinkka selässä ja päiväreppu mahan puolella ovesta sisään, pari yuania peltirasiaan ja väkisin niin pitkälle, että kuski saa oven kiinni. Paita on hiestä märkänä, tuhoton autojono edessä, takana ja sivuilla. Mihinkään ei voi liikkua ja ihmisiä tunkee vielä lisää sisään, prrrkle, mistä niittä riittäää!! Jonkin ajan kuluttua ulos bussista ja pyrkimään sisään rautatieasemalle. Jos sitä on kokeillut vain suomessa, niin voisi kuvitella, että, no, mikäs siinä nyt on niin vaikeaa..

Paikallisella rautatieasemalla on kuitenkin ma iltapäivällä ihmisiä lähes saman verran kuin Bruce Springsteenin konsertissa Ratinassa Konsanaan. Opastekyltit on puuta heinää ja liput tarkastetaan tietenkin ennen kuin pääse asemalle sisään. Sisäänmenot on jotenkin järjestetty junien mukaan ja meillä ei ole hajuakaan, mistä pitää pyrkiä sisään. Aikaan on kuitenkin enää 15 min, Hiki vain yltyy ja mitä lähemmäs ovea pääset sitä suurempi on ihmismuuri edessäsi. Sisään on päästävä ja mielellään heti!!

Suomituristi tunkee lyhimpään jonoon(saattoi ehkä vähän etuillakin) ja näyttää lippuaan. Tarkastaja puhuu sinulle kiinaa ja viittoilee, sinä puhut tarkastajalle englantia ja viittoilet. Ainut asia, jonka molemmat ymmärtävät, on se, että kiire olisi.. Portista sisään ja.. luulisi, että laiturille ja junaan.. Ei, ei tosiaankaan.. Seuraavaan jonoon ja laukut läpivalaisuun.. ja kiirekin olisi.. läpivalaistu.. Junaan, no ei, vaan etsimään oikeaa odotushallia, josta EHKÄ pääse jo laiturille.. kaikki opasteet ovat tietenkin kiinaksi!!! Niin se hallikin löytyy, seuraavaan jonoon, jossa tietenkin tarkastetaan liput, että pääseekö laiturille asti. Kohta ollaan laiturilla, joka on lähes tyhjä, koska kaikki tietenkin ovat jo junassa, paitsi suomituristit.

Nyt pitäisi löytää oikea vaunu ja oikea sänkypaikka (kumpiakin on muuten enemmän kuin viisi) jokaisen vaunun ovella seisoo virkailija, jolle näytämme lippuamme. Joka kerta virkailija viittoo jatkamaan eteenpäin ja selkä vaan kastuu, huh! No, nyt virkailija viittoo, että ovesta sisään, siis meidän vaunu, jee! Ja aikaakin on vielä vajaa kymmenen minuuttia lähtöön, ei mennyt edes tiukille eli normihomma, ajoissa niin kuin aina. Vaunussa on kuitenkin vielä 66 ”sänkyä”, joista kaksi on varattu suomituristeille, etsi paikkasi, on siis seuraava tehtävä. Numerot ovat kuitenkin ”suomeksi” ja oma sänky löytyy, ylin punkka kolmesta. Eli saattaa alakerrassa pelottaa kun suomiläskit ovat yläkerrassa. Eikun rinkat sänkyjen alle ja alimmaiselle punkalle istumaan ja rauhoittumaan, koska nyt olisi 18+5 tuntia junailua edessä, määränpäänä Dali. Annamme hien hetken laskeutua ja ja ja, noh, eiköhän sitä jotain ohjelmaa keksitä..



Osa 2, junassa

Jokunen tovi siinä vierähti ennen kuin suomituristien lämmöt tasaantuivat ja silmät sekä aivot sopeutuivat junaelämään. Sitä odotellessa onkin hetki aikaa katsella ympärilleen, että miltäs seuraava majoitus näyttää.
Vaunun toisella laidalla on puolimetriä levä käytävä, jolla on muutamia pieniä istuimia ja toisella laidalla on hitosti sänkyjä. Kaikki vaunussa olijat tuijottavat kahta hikoilevaa suomalaista vakavalla naamalla, mietimme, että pitäisikö etsiä jotain kättä pidempää vai tilata kaikille kierros olutta. Päädyimme kuitenkin vain tilaamaan olutta itsellemme ja tulipa samalla jotenkin vahingossa ostettua pienet riisiviina pullotkin (olihan tässä tuota matkaa edessä).

Alkuillasta sitä puolen metrin käytävää juoksee vuoronperään jos jonkinlaista hiipparia. Myynnissä on hedelmiä, meikkejä, lusikkahaarukkapuikko yhdistelmiä, ruokaa jne.. Lipun tarkastaja tietenkin vaihteeksi ja poliisi, joka tarkastaa paikallisten henkkarit. Me saamme kuitenkin olla rauhassa. Vaan sitä vaunua, jota me odotamme, ei vaan kuulu. Janokin olisi kun ensimmäiset oluet on juotu ja se riisiviina on sairaan pahaa raakana. päädymme metsästämään juomakärryn kuljettajan ravintolavaunusta täydentämästä kärryään. Teemme hankintamme välittömästi ja palaamme kymmenen vaunua taaksepäin, omalle paikallemme.

Seuraavaksi onkin illallisen aika ja kaivamme ostamamme pikanuudelit esiin. Eikun lämmintä vettä sekaan ja odottelua sekä hämmennystä ja kohta onkin maittava ateria valmis. Ja kappas, juomakärrymieskin on päätynyt kohdallemme ja tarjoaa uusia riisiviinapulloja ja näyttää käsillään pää tyynyyn merkkiä sekä naureskelee ystävällisesti. Tällä kertaa teemme tavoistamme poikkeuksen ja kieltäydymme kohteliaasti. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että vaunupepe on kuningas ja hänen kanssaan kannattaa olla väleissä.

Koska tuntuu, että meitä ei vielä tarpeeksi tuijotettu päätämme kaivaa esiin pelikortit ja ottaa pari erää korttia. Ja johan alkoi mielenkiinto jälleen lisääntyä. Kellon tullessa kymmenen, vaunun vastaava konduktööri ilmoittaa, että turvat kiinni ja kohta sammuu valot. Pelaamme korttia valojen sammumiseen saakka ja päätämme siirtyä ravintolavaunuun aloittelemaan tätä blogitekstiä. Ravintolavaunussa ei siihen aikaan ole enää(tietenkään) muita kuin suomituristit ja junan henkilökuntaa. Tiskiltä ilmoitetaan, että mitään ei enää myydä ja kiinni ollaan. Vaan kuinkas ollakaan, vaunupepe istuu yhdessä pöydässä ja hymyilee sekä viittoo omalle varastolleen ja niin juomapuolikin on jälleen kunnossa. No, siinä ravintolavaunussa vierähtää vielä tovi jos toinenkin ennen kuin meidän mielestämme on oikea nukkumaanmeno aika. Lähtiessämme koko henkilökunta vielä morjestelee peräämme.

Aamuherätys… Radio täysille, kaikki valot päälle ja joku nykimään varpaasta, että pois pitäisi kohta jäädä. Huh! Mitä, missä, nytkö? Aika taulun mukaan perille on vielä puolitoista tuntia. Vaan ei auta, ylös on noustava ja kohta hypättävä junasta. Juna on tietty 50min edellä nk. aikataulusta.

Osa 3, keskellä ei mitään

Ensimmäinen juna jätti meidät juuri sinne kuin olimme ajatelleetkin. Vaan, emme käsittäneet, että siellä ei ollut yhtään mitään. Onneksi sentään lipunmyynti koju, josta voimme ostaa liput määränpäähän. Valmiissa suunnitelmassamme seuraavan junan piti tulla n. parintunnin kuluttua, johon ostaisimme liput. Kuten arvata saattoi, sellaista junaa ei ollut olemassakaan. Ei auttanut kuin marssia lippuluukulle Kiinan junakartan kanssa ja näyttää siitä, että tuonne pitäisi päästä. Virkailija hymyili iloisesti, tulosti liput ja me anoimme rahat ja näytimme peukkua. Lisäksi taputimme itseämme selkään, koska olimme ymmärtäneet tulostaa mukaamme junakartan jossa on kiinankieliset merkit. Uskotteko jos väitän, että englannilla ei olisi onnistunut!!

Seuraavaksi nelisen tuntia me ihmettelimme kylää ja kyläläiset meitä. Ostimme puolikiloa taikinaa kun luulimme niitä sellaisiksi hyviksi lihapulliksi, joita olemme syöneet täälläpäin.. Jäi syömättä! Yritimme ostaa sandaalit, mutta törmäsimme kiinanmuuriin. Kävimme nettikahvilassa, joka sentään onnistui, sitten asemalle odottelemaan junan lähtöä.

Terolla oli vähän huono olo, mutta ei niin huono, että olisi tarvinnut toistamiseen käydä aseman naisten vessassa takki korvissa kyykkypaskalla. Väliseiniähän noissa ei juurikaan ole, joten naapurin ja takana olijan kanssa pystyy kyllä keskustelemaan… jos haluaa. Miesten vessan ovi kun oli rautalangalla sidottu kiinni, niin sinne ei ollut asiaa. Ehkä Tero haluaa jakaa vessakokemuksensa myöhemmin meidän kaikkien kanssa, mutta vielä hän ei oikein pysty siitä keskustelemaan. Muutenkin sananparsi ”toimii kuin junan vessa” on saanut täällä entistäkin pelkistetymmän merkityksen. Vessan rakenneratkaisut on esitelty seuraavassa kuvassa.


Lopuksi suoritimme kuitenkin onnistuneen junan vaihdon ja pääsimme sinne junan vessaankin, ettei tarvinnut naisten vessaa käyttää. Junassa pönötimme sellaiset viitisen tuntia ja ihmettelimme jälleen paikallisten kanssa toisiamme. Loppu viimeksi se saapui tänne Dalin kaupunkiin ja nyt olemme majoittuneet varsin mukavan oloiseen hostelliin.

Malesian, Chengdun ja Dalin kuulumisia julkaistaan lähiaikoina. Päätän junamatka raporttini tähän.

Kalle

Bandar Seri Begawan





Tulipa käytyä Filippiineillä katsomassa millaista siellä on. Käyhän se jo aikalailla selville edellisistä viesteistä, ettei kyseessä ollut ehkä ihan täysin meikäläisen paikka. Ei ainakaan noin pitkää aikaa. Uskokaa taikka älkää, mutta ihmisillä on tietty kiintiö rantalomillekin ja allekirjoittaneella se on hyvin lyhyt. Kovasti oli lähellä hermotkin mennä, kun tuntui ettei siitä tule koskaan loppua. Noh, kohta ollaan Kiinassa ja siellä on kai lähes metri lunta. Hieman vaihtelua tähän yli 30:n asteen helteeseen.

Filippiiniläisissä busseissa oli kyllä hienoa. Pääsi edes hieman ihan oikeaan reissaamisen tunnelmaan. Oli kukkoja katolla, sisällä ja vähän sillä välilläkin. Äärimmäisen hieno ominaisuus on myös ns. Stoppikellojen puuttuminen. Mihin niitä toisaalta tarvittaisiinkaan, kun ei maassa ole bussipysäkkejäkään. Siis terminaaleja lukuun ottamatta. Auton pysäyttäminen tapahtuu nimittäin taputtamalla/hakkaamalla/potkaisemalla auton kylkeä/kattoa. Sen jälkeen kun jokainen kuulee nuo kolahdukset, toistaa ne ja kohta asia on jo kuskillakin tiedossa kun bussillinen ihmisiä, yksi sisällä ja toinen katolla paukuttaa autoa minkä kerkeää. Tienvarressa seistessä ei taasen auta kuin yrittää Tamperelaisittain moroa kuskille ja toivoa, että joku matkustajista aloittaa ko. episodin. Kyseinen taputussignaali kuskille voi tarkoittaa mitä tahansa seuraavista: Asiakas tulossa, pysähdy. Asiakas jäämässä, pysähdy. Onnettomuus edessä, pysähdy. Asiakas kyydissä, aja. Asiakkaan tavarat kyydissä, aja. Länkkäri tippui katolta ja kuoli, aja.

Pienehkö ärsyttävä ominaisuus on toki se, kun bussi jättää sinut päättärille, niin se ei välttämättä lähde takaisinpäin siltä samalta paikalta. Vaan lähteviä busseja varten on tietenkin toinen terminaali. Muutenhan se olisi aivan liian helppoa. Kuten saimme eräänä aamuna tässä havaita. Olisihan tämäkin asia pitänyt tietysti muistaa edellisiltä reissuilta, mutta tuolla perhelomakohteissa pääsi vähäisinkin oma-aloitteisuus jo unohtumaan. Hyvä etteivät joutuneet kaljallekin kantamaan ja väkisin juottamaan. Kuten melkein tekivätkin.

Taisi pieni väsymyskin iskeä tuossa matkailun jälkeen kun olimme Puerto Princesassa odottelemassa lentoamme Manilaan. Kävi nimittäin sellainen tilannekin, että naiset joi kaljaa ja miehet ompeli housuja. Tai siis yksi mies ompeli. Minä. Ja Saara joi kaljaa. Pari muuta ämmää (Mikko ja Kalle) Lipittivät vettä. Ei kuulemma pystynyt. Hävetti äijien puolesta. Ei sillä, että omien shortsien ompelemisessa olisi mitään hävettävää. Neulan ja langan pyytämisestä tiskiltä kyllä. Siksi lähetimmekin yksissä tuumin Saaran hakemaan ne. Sen verran kallisarvoiset housut olivat kuitenkin kyseessä, että itse piti ommella ja vielä selvinpäin. Tuli kerrankin kunnollista jälkeä. Ei uutta juuri häpeä.

Manilassa teimmekin sitten pienen parvenhajoituksen. Käskyllä ”Evacuate!” Mikko ja Saara lähtivät hotelliin ja minä & Kalle syöksyttiin Pepen johdattamana taksiin matkalle kohti seuraavaa terminaalia ja lentoamme Bruneihin. Hyvin meni, eikä Pepekään kovin pahasti yrittänyt kusettaa. Tai siis pahasti ja pahasti. Ei kuitenkaan lähdetty hölmöilemään vaan omasta mielestä sopivat rahat Pepelle kouraan ja tiukka komento, että painu v****un. Se toimii aina. Oli sitten kännissä taikka ei.

Mikko ja Saara jatkoivatkin sitten rakastavaisten parisuhdematkalle, Shanghain ostosparatiisiin ja sieltä sitten Pekingin kautta aikoinaan kotiin. Kallen kanssa käväistiin Bruneissa, ollaan nyt Malesiassa ja ylihuomenna toivottavasti Kiinassa. Saa nähdä.

Bruneihin lennettiinkin sitten jo samana iltana. Saavuimme sinne keskellä yötä ja onneksi olimme päivää aikaisemmin tilanneet hotellin Pepen hakemaan meidät. Luimme nimittäin edellisenä päivänä, ettei ko. Maassa ole julkista liikennettä enää tuohon aikaan, eikä myöskään takseja. Tai siis takseja on kai joku 40kpl ja ne ovat lähes kaikki hotellien yksityisessä käytössä. Noh, onneksi sekin selvisi tosiaan ajoissa. Vältettiin lentokenttäyö.

Sinänsä Bruneissa ei kyllä ole juuri mitään nähtävää. Ei edes iltapäiväksi. Maassa ei myydä edes alkoholia. Oli pitkä päivä. Pari moskeijaa, paljon autoja, todella vähän ihmisiä, ei jalkakäytäviä, eikä todellakaan yhtään pyöräilijää. Aluksi vähän ihmetytti, että miksi kaikki liikkuu omilla autoilla, mutta ehkä polttoaineen hinta antaa vähän osviittaa. Bensalitra maksoi 31c/l ja diisseli 18c/l. Ei varmaan haittaisi vaikka passattikin vie sen 7l/100km. No en tiedä. Kaipa se voisi siltikin vituttaa. Ja itseni tuntien, varmasti vituttaisikin. Hauska piirre kyllä sikäläisessä liikenteessä, että kaikilla on länsimaiset autot, mutta aasialainen ajotapa. Kuulostaa tosi kalliilta ja sitä se varmaan onkin. Jos ei loppukäyttäjille niin ainakin vakuutusyhtiöille.

Oli Kallen kanssa melko tarkalle soviteltu aikataulut. Tässä kun siirryttiin tänne naiseksi pukeutuvien miesten luvattuun kaupunkiin, eli siis Kuala Lumpuriin. Aamulla Bruneissa 5.40 ylös, siitä taksiin, lautalle, taksiin, lennolle, bussiin, junaan ja kävellen hotellille kello 14. Lähes joka paikkaan mentiin juosten ja kiroten. Kivaa oli. Pienikin lipsuminen olisi aiheuttanut suunnitelmaan B lipsumisen, mitä ei siis tietenkään ollut. Ehkä sellainenkin olisi rakentunut ihan tilanteen mukaan. Kuten tapana on ollut.

Tietenkin kun kävelimme rinkat ja päiväreput kannossa tänne chinatownin keskustaan etsimään majoitustamme, niin törmäsimme ensin aurinkomatkojen oppaaseen mukana kourallinen suomalaisia turisteja tutustumassa tähän ihmeelliseen kaupunginosaan. Nurkan takanahan niitä olikin sitten jo heti noin 50 lisää. Varmaan Langawilta tulossa. Emme jääneet kyselemään, vaan peitimme kasvomme, hävisimme nurkan taakse ja sovimme ettemme tule enää koskaan tähän kaupunkiin. Mikäli kyseessä olisi ollut partiolaisia, olisimme varmaankin poistuneet välittömästi maasta.

Mitäköhän ihmiset kuvittelevat tästäkin kaupungista löytävänsä? Pari hassua tornia, täysin tyhjä zoo, aasian parhaaksi äänestetty baari, joka tarjoaa paskaa musiikkia, ”alkoholillisia” paukkuja – viime reissulla kohdatessamme kyseisen ongelman, lähetettiin porukasta aina yksi vahtimaan baarimikkoa, ettei makseta tyhjästä. Kyllä Suomalainen virkamies on kekseliäs -, tietenkin huolimattomien naisten ympäröimänä. Niin taikka sitten niiden miesten jotka tykkäävät pukeutua naiseksi. Käyvät muuten viime reissujen perusteella melko hyökkääväksi, mikäli niiden kanssa iskee oikein jutulle hiemankin ärsyttävään sävyyn. Veikkaan, etteivät kuitenkaan iske avokämmenellä vaikka se ehkä tyyliin sopisikin. Muistelisin.

Naistahan ei tietenkään saa lyödä. Entäs miestä, joka kuvittelee olevansa nainen? Ja sitten vielä sanotaan, että Shakespier:llä oli ongelma.

Pojat kun ovat joskus iltaisin hieman maistelleet rommia, niin olemme joutuneet pakostakin kehittelemään pienen kalibrointiratkaisun. Omissa paukuissahan on yleensä hieman enemmän alkoholia kuin tuo kirottu monikansallinen 4cl. Siitä kun ponkaisee pikkuhumalassa baariin ja tilaa rommikolan, niin sehän maistuu paikoitelellen jopa pelkälle kolalle. Silloin on ainut ratkaisu tilata pelkkä kola ja maistaa sitä. Mikäli se taasen maistuu rommille, on alkuperäinen tilaus aivan välttävä. Mutta jos pelkkä kolakin maistuu kolalle, on syytä mennä kertomaan baarimikolle mielipiteensä ja vaatimaan lisää alkoholia. Kyseinen ratkaisu toimii oikeastaan omista pohjustuksien määrästä riippumatta, kunhan ensin on saavutettu tietty humaltumisen taso.

En tiedä millainen riskikartoitus pitäisi tehdä, koska Petteri saapuu huomenna paikkakunnalle ja olemme sopineet tapaavamme jossakin päin kaupunkia. Ei siinä mitään, mutta kun tiedetään, ettei kukaan meistä ehkä ihan hirveästi sylje tuoppiin ja minun sekä Kallen pitäisi olla aamulla kello 5.45 matkalla kohti Kiinaa. Kuulostaa todella helpolta. Pitäisiköhän tästä rakentaa vielä joku varasuunnitelma. Ei taida jaksaa hyvin se kuitenkin menee.

Kuten aina. Vai mitä Matti?

Säästöpossuja ja painiotteluita

Päästetään piru irti ja Mikko ääneen. Avaan sanaisen arkkuni Filippiinien noususta ja uhosta. Boracay on koettu ja nähty, nyt on vuorossa El Nido. Lähdettiin Boracayn ”turistihelvetistä” paikkaan, jossa ei pitänyt olla automaatteja eikä sähköäkään kuin joskus ja jouluna. Matkaa oli alle tuhat kilometriä, matkatunteja tuli reilu kolmekymmentä. Ensiksi laivalla saarelta pois, sitten kaksi tuntia minibussissa jalat suussa (omat). lentokentällä odotti jo lähtiessä paikallisten huutokuoro siitä, kuka veisi meidät halvimmalla ja minne. Koska Kalibon ja Palawanin välissä oli kuitenkin se tuhat kilometriä, päätimme ottaa lentokoneen paikallisen mopon sijaan.

Parin lentomatkan jälkeen löysimme itsemme Puerto Princesa nimsestä kaupungista, vailla majoitusta tietenkin. Onneksi paikalle oli eksynyt noin parituhatta paikallista, joilla oli kaikilla tarjota meille hotelli lähialueelta. Saara ei vielä ollut sisäistänyt sitä, että parempi polttaa tupakkaa ja olla vastailematta mitään, kuin huudella kaikille no thank you. Majoitus saatiin hoidettua ilman välikäsiä infopisteen kautta. Majoituimme paikalliseen taidegalleriaan, koska se oli ainoa jossa jaksettiin vastata puhelimeen. Huone oli bambumaja, jossa oli noin neljäkymmentä astetta lämmintä ja Saaran mukaan kovakuoriaisia, skorpioneja ja rottia. Oikeasti ei nähty yhtäkään eläintä, mutta kyllä sekin voi oikeasti olla pelottavaa, jos muovipussi rapisee tuulettimen tahdissa.

Aamulla kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan pakkasimme tavaramme ja suuntasimme paikalliselle bussiasemalle. sana bussiasemakin sai uuden merkityksen, kun paikallisella pellolla oli kaksikymmentä bussia ja sata huutajaa. Halvalla olisi päässyt vaikka mihin, mutta matkasuunnitelma vaati bussia El Nidoon. Matkaa oli 240 kilometriä, ja matkasuunnitelmassa aika oli vaatimattomat yhdeksän tuntia. Bussiasemalla kaupustelijat möivät kaikkea säästöpossuista makaroniin. Päätimme kuitenkin tyytyä neljään litraan vettä, sekä Kallelle 6 pussia keksejä. Paikallisissa keksipusseissa on kuitenkin vain kolme keksiä per pussi, joten tytöt, ei huolta, Kalle on vieläkin ihan rantakunnossa.


Kun matkustaa parinsadan paikallisen kanssa tuollaisen matkan, joutuu välillä pakostakin tiivistämään niin, että samalla penkillä istuu välillä neljäkin ihmistä. Paitsi tietysti Tero ja Kalle, joiden hartiat näytti kasvaneen puoli metriä. Ei nimittäin väistetty edes raskaana olevia naisia, koska paikasta oli maksettu kuitenkin melkein kuusi euroa. Mutta mikään ei ole iloisempi yllätys, kuin se, että yhdeksän tunnin bussimatka olikin ohi seitsemässä tunnissa. Ei tosin istuttu niin edessä, että olisimme nähneet kuskin tekemät kuoleman ohitukset. Muutama ”länkkäri” istui, ja olivat sen verran kalpeina taukopaikalla, että ehkä parempi näin.

El Nidoon saavuimme juuri auringon laskiessa, ilman majoitusta, kuinkas muuten. Jos joskus on reppureissaajalla tuuri, niin juurikin tällöin. Kolmannessa paikassa nimittäin oli juuri kaksi huonetta jäljellä, edulliseen 14 euron huonehintaan. Huoneet olivat (eivät ole enää, tästä myöhemmin) hyvässä kunnossa ja vettäkin tuntui tulevan. Ei siis muuta kuin vaatimattomille 14 tunnin unille ja pirteinä uuteen päivään.
Jo matkan alussa sovimme, että pitää tehdä jotain ”näkyvää” että saa luvan ryypätä, niin päätimme mennä varaamaan snorklausreissun seuraavalle päivälle. Hitto, mikä saavutus, joten ei muuta kuin pullo rommia ja parikymmentä kaljaa pöytään. Hieman myöhemmin huomasimme olevamme paikallisessa juomalassa tanssimassa Nirvanaa. Muuta emme illasta muistakaan. Paitsi että, kun kaksi Suomalaista herrasmiestä (nimiä mainitsematta) tulee hotellille, saattaa toinen kysyä painitaanko? No painivathan ne, sen verran että hotellihuoneesta on ikkuna paskana ja puolet tavaroista hukassa. Voi olla, että huoneen hinta nousee tuosta 14 eurosta vielä hieman. Kivaa oli kuulemma ja tasapelistä johtuen, tänään painitaan vielä uudestaan.

Tänään kävimme snorklaamassa kolmella eri saarella. Hienoa oli, jopa yllättävän paljon koralleja ja kaloja. Saarallekin kertyi muovipussillinen simpukoita reissulta. nyt juodaan taas rommia, koska olemme sen ansainneet. Amen.

Rantareggae soi ja kukko kiekuu

Niin sitä on sitten päästy rantaelämän makuun ja johan siihen jo kohta kyllästyttykin. Rannalla makailuun eivät nämä turistit oikein sovellu, ei ihon, eikä luonteensa puolesta. Tero on vaihtanut jo niskaansa ja korviinsa uuden nahan ja taisi jo polttaa senkin. Itse pysyn juuri ja juuri nahoissani. Vaan ranta on hieno ja auringonlaskukin varsin komea.

Pitkä oli matka itämeren jäiden seasta tänne kolmenkympin lämpöön. Ainut kerta kun meinasi kärsivällisyys pettää, oli chek-in jonossa paikallisten kanssa. Valkkasin tietty lyhimmän jonon rinkkani kanssa ajatuksena heittää siihen ja jatkaa matkaa. Vaan ei, ei sitten millään. Siinä seisoin kun naapurijonoissa väki liikkui. edessäni käytiin pari kertaa matkalaukku(joita jokaisella oli ainakin viisi ja ylipainoisia tietty)laatikkoleikkiä, että saatiin painot tasattua. Siinä, kun olet kolme vuorokautta ajellut laivalla ja lentokoneella ja kello on ihan sekaisin, ei oikein jaksanut enää hymyilyttää, vaikka kuinka yritti.



Viimeisen laskun jälkeen keräilin rinkkani avoilma arrival-terminaalin pöydältä ja siitä alkoikin lähes kädestä pitäen saattaminen. Kohta muutama seteli oli vaihtunut neljään pieneen lipukkeeseen, joista en ymmärtänyt juuri mitään. Vaan kai niistä jotain hyötyä oli, kun kohta mentiin mopolla, arvatenkin kohti satamaa. Kohtahan jo oltiinkin satamassa. Kuski viittoili että tuonne päin. Sinnehän se oli mentävä, liput kourassa tyhmän turistin näköisenä – johon nyt ei paljon vaadita. Sitten istuttiinkin veneessä ja saatiin ensi kosketus, mukavaan merituuleen, joka oli hieman erilainen kuin edellinen kosketus siljalinen kannella. Rantauduttuamme taas satanen paikallista valuuttaa lähimmälle mopokuskille, rinkka ja mies kyytiin, silmät kiinni, kädet ristiin ja kapeita ”katuja” kohti hostellia. Perillä kun olin tiistaiaamuna kahdeksan aikaan ja työnsin kämpän oven auki, niin siellähän se Tero makasi poikittain X:nä parisängyllämme ja huoneessa tuoksui erittäin vahvasti musiikille, mutta eilispäivän levyjä olivat soittaneet, sen verran oli vanha tuoksu. Tutuista merkeistä ei voinut erehtyä, olin perillä!

Takapihaltamme kuuluu tasaiseen tahtiin ”kukkokiekuu” huutoa. Tullessamme, lähtiessämme ja ollessamme eli kokoajan. Siitä kukon laulun aikaan herätyksestä ei matkanjärjestäjä puhunut mitään, prkele!! No, kadulla vieressämme, myydään pikkukojussa jotain kokonaisia kanalintuja vartaassa. Päätimmekin Teron kanssa uhmata paskatautia ja ostaa kioskista nk. välipalakanan, kunnes takapiha hiljenee. Majoitusta piti vaihtaa ennen kuin tuli hiljaista, mutta välipalakana on edelleen ruokavaliossa.

Tässä kohtaa juttua on vatsa täytetty rantakadun seisovassa pöydässä, missä kylmät ruuat tarjoillaan lämpimänä ja lämpimät ruuat haaleina, lienee kysymyksessä jokin aasialainen perusperiaate. Joitakin tunnistettavia kohteita pöydässä olivat mustekalat, kokonaiset pikkuravut ja simpukat. Lisäksi löytyi jotain lihanpaloja monenlaisia rehuja. Kaikkia on maistettu, nyt sitten vaan odotellaan vaikutuksia. Vastalääkkeeksi kotimatkalta tarttui myös pullollinen paikallista mahalääkettä, jota Mikon kanssa juuri testailemme. Myös sen vaikutuksia odotellaan, vaikka kyllähän ne jo aika pitkälle tunnetaankin...

Havaittu on myös, että Nokian kännykät eivät kestä reissaamista. Jos niistä ei ole koko ajan akku loppu, niin sitten jotain muuta. Käyttäjissähän ei ole mitään vikaa. Teron puhelimen kansi on ollut niin ahkerassa liikkeessä, että ensin pimeni näyttö vähän ja Terokin antoi merkkejä vastaavasta, sitten pimeni näyttö kokonaan ja Tero kokonaan. Taulukoiden, osoitteiden ja muiden tietojen muistoa kunnioittaen. Edellä kuvattu tapahtumahan tiesi puhelimen ostoreissua ja tutustumista paikalliseen ostoskatuun, josta saa uuden nokialaisen. Nyt on Terolla puhelin, joko lienee suomessa keräilyharvinaisuus jo uutena.



Aktiviteettien, siis oikeiden aktiviteettien kokeilun aloitimme tänään snorklauksella. Eli rannalle pyörimään, niin eiköhän sieltä äkkiä tarjota jotain reissua. (Tähän välihuomautuksena asianosaisten pohdintaa siitä, että milloinhan Filippiineillä on viimeksi soitettu Jamppa Tuomista tai Jaakko Teppoa, ei varmaan ole ihan joka päiväistä.) Pianhan sitä oltiin sitten pienessä veneessä, kauheassa ristiaallokossa, räpylät jalassa ja maski päässä. Veneilijä viittoi käsillään siihen malliin, että miestä yli laidan nyt kun siitä olette maksaneetkin. Sitten köhittiin ja nieltiin suolavettä, onneksi siellä nyt sentään oli muutama kalakin ja jotain korallia. Ei kuitenkaan kovin vaikuttavia olleet näkymät, mutta menipähän pari tuntia mukavasti.

Tällä Boracayn saarella ollaan tiistaihin asti ja sitten lähdetään Manilan kautta kohti Palawanin saarta. Nyt jatkamme illan viettoa perinteisin menoin. Täällä kun aurinko laskee siinä kuuden aikaan, niin suomituristien mielikuvitus ei kovin pitkälle riitä tuon iltaohjelman suhteen…

Kuulemisiin!

Arrival

Perillä jossakin. Vihdoin edes vähän aikaa paikallaan. Nyt on päivä vietetty täällä Boracaylla ja sen kyllä huomaa. Alkaa läski olla sen verran punainen, että oksat pois. Käytiin Kallen kanssa hakemassa hiukan d-vitamiinia. Kuinka tyhmä on mies, joka väittää että aurinkoa pitää ottaa puoli tuntia päivässä ilman aurinkorasvaa. Noh, en tiedä, mutta sen tiedän, että sitäkin tyhmempi on mies, joka vielä uskoo tuonkin hölynpölyn ja polttaa itsensä todella pahoin. Hyvä minä.

Uskomattoman hieno arrival-terminaali täällä Caticlanissa. Sitten meillä Pirkanmaalla jaksetaan mouhota halpalentoterminaalin kunnosta ja ulkoasusta. Noh, ajatushan on kaiketi tärkein, kuten yleensäkin. Ohessa esimerkki miten ko. terminaali voitaisiin toteuttaa. Oliskohan ihmiset sitten tyytyväisempiä?

Tuli sitten menomatkalla käytyä Pekingissäkin. Hienoa oli taas kerran ja hemmetin kylmää. Nähtävyyksien sijaan keskityimme täysin selvittämään oliko TsingTao yhtä laimeaa, kuin ennenkin. Olihan se. Aamupalaksihan kun me Suomalaiset yleensä syömme jääpuikkoja ja kahvit otamme pakkasnesteellä. Lämpötila taisi kuitenkin olla siinä nollan molemmin puolin ja aikuiset ihmiset olivat aivan jäässä. Sinänsä kummallista, kun Suomessa oli kaiketi lähtiessä hieman kylmempi. Ei paljon, mutta vähän. Tosin taitaa siellä olla vieläkin. Täällä ei.

En tiedä mikä on ihmisten mielestä määritelmä paratiisille, mutta minun mielestä ei voida olla kovinkaan kaukana siitä, kun 0,75l pullo 80% rommia ja 1,5l kokispullo maksaa yhteensä 1,2e. Rommi on kyllä paikallista, mutta sen tärkein ainesosa (alkoholi) on kuulemma tallella. Innokas testiryhmämme on alkanut selvittää ko. tuotteen muita ominaisuuksia. Alkutunnelmien mukaan vaikuttaa ainakin näin sivusta seuraajan mielestä vallankin toimivalta tuotteelta. Eli seuraavaksi puhutaan politiikkaa ja sitten painitaan.

Puhelin on muuten ihan paras promillemittari. Nimittäin 2,5 promillea kun on läpi, alkaa puhelimen käyttö vaikeutumaan huomattavasti. Tekstiviestit on sekä luettava että kirjoitettava toinen silmä kiinni, puheluista puhumattakaan. Silloin on nimittäin yleensä molemmat silmät kiinni. Mikäköhän siinäkin on, että nykyajan puhelimet on sellaisia, ettei niitä pysty käyttämään kuin selvinpäin? Toisaalta, ehkä se suunnittelijainsinööri on ollut niin fiksu ja todennut, ettei kännissä tarvitse räpeltää puhelinta. Olisi varmaan ollut monta sotkua vähemmän. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, että ko. tilanteen yllättäessä, ei kannata pyytää kaveria lukemaan saapunutta tekstiviestiä, saatikka vastaamaan siihen. Varsinkaan, jos oma arviointikyky kaverin humalatilasta on merkittävästi alentunut.

Eikai se sitten auta, kuin vaihtaa fantapullo olueen, eihän tälläistä muuten jaksa. Eihän?

Laskuri tikittää…

Ja saa aikaan jotenkin hermostuneen tunnelman, totesi eräs tässä blogissa vieraillut ihminen. Se hermostuneisuus ei juurikaan kuvaa omia tunnelmiani. Terohan nyt on ollut kuin tulisilla hiilillä jo useamman viikon. Toisaalta se on hyvä, niin on lennot ja majoitukset järjestyksessä kun jollain tuota intoa piisaa. Mikä lie miestä pidellyt Suomessa näinkin pitkään, jep jep..

Vaan niinhän siinä kävi, että tämän suomituristin matkailukynnys taisi laskea sekä samalla hieman nälkäkin kasvaa ja niin sitä sitten ollaan jälleen menossa kun on taas lomaa pitkästä aikaa.

Ennen rinkanpakkausta kävimme kuitenkin palauttelemassa kansainvälistä tunnelmaan mieliimme Kiinan suurlähetystössä ja matkamessuilla Helsingissä. Viisumin hakureissu ja messut kun olivat ihan vahingossa osuneet samalle päivälle. Lähetystö on tietenkin auki turisti ystävällisesti joka arkipäivä 0900-1130 ja jos haluat viisumin saman tien mukaasi, se maksaa 30€ extraa / viisumi, muuten sen tuottaminen kestää neljä päivää. On siis olemassa vain huonoja ja kalliita vaihtoehtoja edes yrittää saada se viisumi. Teron kanssa raaveimme hetken päitämme ja mietimme vaihtoehtoja.

Vaihtoehto yksi: Lähetystöön sähköposti, että voidaanko lähettää passit ja hakemukset postissa ja tulla sitten noutamaan ne kun ovat valmiita…. Vastaus tuli nopeasti ilman ja ylimääräistä toimitusmaksua, yhtä huonolla englannilla kuin kysymyskin lähetettiin, että ei käy!

Vaihtoehto kaksi: Viedään ja haetaan passit eri reissuilla. Eli pari päivää töistä vapaata ja saman verran Helsingin reissuja… Perseestä ja kallista, ei hyvä!

Lähetystönkin suosittelema vaihtoehto kolme: Lähettäkää asiakirjat jollekin kaverillenne ja hän voi toimittaa ne, jolloin riittää kun teemme itse vain noutoreissun. Yritimme Teron kanssa miettiä, että tunteeko kumpikaan sellaista kaveria Helsingistä ja onko olemassa sopivaa kiristys keinoa häntä kohtaan.

Tilanne vaikutti erittäin heikolta ja viisumien lähettämiseen oli aikaa vain päivä, ajoissa kun olimme liikkeellä, eikä Yhtään osoitetta mielessä. Sitten välähti! Se edellisellä reissulla tapaamamme postipetterihän asuu Helsingissä. Muistelimme, että vahvat näytöthän se Petteri antoi monessakin asiassa, mutta ei niistä kyllä tässä hommassa ole hyötyä. Tiukasta aikataulusta ja riskeistä huolimatta päätimme ottaa häneen yhteyttä.. Petterihän osoittautui varsin myötämieliseksi ajatusta kohtaan ja suostui jostain syystä toimimaan kuriirina. Eikun kolmesivuiset viisumihakemukset (joissa olet selvittänyt mm. suhteesi vanhempiisi ja keksinyt jonkun kiinalaisen hostellin nimen majapaikaksesi) ja passit postiin. Varma muistikuva edellisestä lähetystövierailusta oli, että hakemukset maksetaan viedessä ja ainoastaan käteinen kelpaa. Vihjasimme siis Petterille, että tukku rahaa olisi syytä olla mukana.

Kohta koittikin jo pe aamu ja viisumien hakureissu sekä matkamessut olivat ohjelmassa. Herätys sian pieremän aikaan ja kohti Helsinkiä. Petterikin oli jo meitä valaissut, että ne hakemukset maksetaan vasta noudettaessa, joten hänellä oli tulevan viikonlopun biletysrahat nostettuna meidän varmojen muistikuvien ansiosta. No, ei se auttanut meidänkin oli käytävä nostamassa tukku seteleitä maksua varten, koska se korttihan ei siellä käy.

Viimehetkellä kurvasimme lähetystön pihaan, koska emme tietenkään osanneet sinne suoraan, Mikon loistavista neuvoista huolimatta. Tunkeuduimme lähetystön edessä olevan jokapäiväisen mielenosoittajajoukon lävitse ja ryntäsimme tiskille rahat kourassa. Ystävällinen virkailija kantoi passit tuoreine viisumeineen luukulle ja näytti niitä meille tarkistusta varten. Kallen viisumi oli tietenkin vääränlainen, ..ttu eihän ne jaksa ees ite lukea noita kaavakkeitaan! Ongelmasta selvittiin ja aloimme työntää euroja luukusta sisään. Virkailija kuitenkin kohotti kätensä torjuvaan eleeseen ja osoitti nenämme edessä olevaa maksupäätettä ja sanoi(käsittääksemme), että vain ja ainoastaan kortti kelpaa. Totesimme varmojen muistikuvien pettäneen pahemman kerran. Ei auttanut kuin tunkea kortti koneeseen ja kerätä käteiset toisilta, nyt oli siis biletysrahat nostettu myös Kallella.

Matkamessut edustivat suomituristille sopivaa arkkitehtuuria. Paljon kojuja, ihmisiä ja ahtaita käytäviä sekä kaljan myynti molemmissa päissä hallia, viihdyimme mainiosti molemmissa päissä(mme). Aiempaan plaaniin kuului myös, että Petteri ilmaantuu messuille ja ilmaantuikin ja viihtyi myös päissä(än).

Kansainvälinen tunnelma sen kuin kohosi kohoamistaan, Vesa Keskisen bongaamisesta huolimatta. Tunnelman kohoamisen ja Petterin ilmaantumisen seuauksena suomituristien pelti alkoi pikku hiljaa pienentyä, ennen lopullista sulkeutumistaan. Näin ollen loppupäivän ja illan tapahtumat näyttivät väistämättömiltä. Kohta sitä sitten oltiinkin matkalla Kohti Tamperetta, auto täynnä väkeä peräkonttia myöten ja kas kummaa, Petterihän oli päätynyt myös Tampereen kuljetukseen! Loppuillan tapahtumat ovatkin sitten jo eri tarinaa. Kiitokset vaan illan emännälle ja isännälle. Nii, ja eipä sieltä messuilta juuri muuta käteen tarttunut kuin pari Kanarian saarten esitettä, mutta tiedänpähän ainakin, kenellä niille on käyttöä.

Oma retkenihän alkaa perjantaina niin, että alle tulee viikonlopun mittainen Ruotsin seikkailu, joka käsittää jääkiekkoturismia Globeniin. Sunnuntaina aamulla sitten takaisin Helsinkiin ja siitä puolen yön aikaan kohti Hong Kongia ja Filippiinejä. Varsin vauhdikas alku siis, vaan kun on lähes aina valmis, niin tulee joka paikkaan tungettua. Filippiineillä näyttää edelleen ukkostavan ja satavan, mutta lumitöitä en ajatellut tehdä. Mitä ohjelmaa on luvassa paikan päällä, luultavasti selviää aikanaan.

P.S Kiitokset Petterille viisumikuriirina toimimisesta, vaikka kalleimmaksi ja raskaimmaksi tämä kolmas vaihtoehto kokonaisvaikutuksiltaan osoittautui.

Tästä se taas alkaa.

Taas on aika pakata rinkat, tilata viisumit, nollata taulukot ja kadota tästä "E-huoltokierteestä" toviksi. Tällä kertaa kuitenkin vain vaivaiseksi kuudeksi viikoksi. Ei se kyllä kamalasti ole, mutta parempi kai sekin kuin ei mitään. Reittisuunnitelma ja seurakin alkaa olla kutakuinkin tiedossa, vain muutamia kysymysmerkkejä vielä vähän esiintyy. Noh, lähtöön on kuitenkin vielä aikaa lähes kuukausi, joten ei tässä nyt ihan vielä hevosen -jos ei minkään muunkaan- selässä olla.

Oli melkoista säätöä syksyllä, kun alkoi matkakuume kolkuttelemaan takaraivossa. Siihen ei auttanut edes pikavisiitit euroopassa, kohtuuton alkoholin käyttö eikä edes isän kannustavat sanat "eikö se nyt tullut jo viime kerralla nähtyä?" No ei kyllä tullut. Tai siis osa kyllä, muttei kaikki. Maailma kun kuitenkin ulottuu Lappi Tl:stä hieman kauemmas kuin Pori, Laitila ja Huittinen akseli. Vaikka tokihan siinäkin maailmassa on joillekin aivan tarpeeksi. Joillekkin ehkä liiaksikin. Kuten allekirjoittaneelle.

Reissuun oli siis tällä kertaa lähdössä paljon, paljon tuttuja ja osaltaan hiukan tuntemattomampiakin. Taas kerran -kuten niin monesti aikaisemminkin- kävi niin, että kun matka lähestyy ja pitäisi lyödä päitä sekä aikatauluja yhteen, niin eipäs enää olekkaan kuin kourallinen lähtijöitä. Se on toisaalta ihan hyväkin asia. Liikaa ihmisiä, kun tarkoittaa yleensä liikaa säätämistä.

Ihmisillä on kyllä todella hienoja syitä olla lähtemättä, kun kysehän ei kuitenkaan loppuviimeksi ole kuin siitä mihin järjestykseen asiat laittaa. Eläkkeellä voi sitten keinustuolissa mietiskellä, että "olipa hyvä, kun olin silloin senkin kuukauden töissä enkä lähtenyt lomalle. Tiedä että mihin sitä olisi oikein joutunut. Onneksi sain vielä tehdä täysin samanlaisia kuukausia 360 kpl, ennen kuin löysin itseni tästä keinustuolista. On se maailma vaan hieno paikka.”

Noh leikki sikseen, toiset ihmiset vain arvostavat erilaisia asioita kuin toiset. Sen kun vielä itsekkin joskus oppisi. Väittävät että on pelkästään hyvä asia, etteivät kaikki ole kaltaisiani. Täysin käsittämätön mielipide. Minusta olisi älyttömän hienoa mikäli maailma olisi tälläisiä herrasmiehiä täynnä. Naisetkin oppisivat käyttäytymään, kuten hienojen naisten tuleekin. Jäisi se käsittämätön riehuminen, huutaminen ja kiukuttelu vähemmälle. Eikä joka asiaa tarvitsisi aina väännellä ja käännellä loputtomuuksiin asti. Ei niin, että tietenkään tuntisin yhtään sellaista naista, mutta olen vain kuullut että sellaisiakin jossain on.

Reissuun siis lähtee tälläkin kertaa Kalle sekä Saara ja Mikko. Ensin ollaan siis menossa Filippiineille sukeltamaan, surffaamaan ja reissaamaan ja sen jälkeen mennään Brunein kautta Kiinaan. Reittisuunnitelmat vaihtelevat aikalailla tapauskohtaisesti, mutta allekirjoittaneen kuviot menevät seuraavasti: 11.2 Lento Helsinki-Moskova- Peking, sieltä 14.2 Lento Peking-Manila-Caticlan. Filippiineillä ollaan 1.3 asti, jolloin lähtee lento Manila-Brunei. Sinnehän pitää päästä katsomaan, koska väittävät, että maailmassa on joku toinenkin kaveri, jolla on yhtä paljon rahaa kuin Kallella. Sieltä sitten Malesiaan ja lento Kiinaan 5.3. Lentomme on suoraan Chengdun kaupunkiin, josta yritämme päästä jälleen kerran Tiibettiin. Alustavien arvioiden perusteella tämä jää taas tälläkin kertaa tekemättä, koska lupia ei tähän aikaa vuodesta alueelle myönnetä. Noh kotiin pitäisi lähteä kuitenkin 18.3 Pekingistä.

Saara ja Mikko kulkevat alkumatkan kutakuinkin samaa linjaa minun kanssani, kunnes 2.3 lentävät Manilasta Shanghaihin, sieltä eteenpäin Pekingiin ja 6.3 kotiin. Kalle saapuu pari päivää perässä, suoraan Helsingistä Hong Kong:in kautta Caticlaniin, jatkaa sitten samaa linjaa kanssani Pekingiin ja sieltä Suomeen 18.3. Paitsi, että porvarin lennot on tietenkin Finnairilla ja me tietämättämme SAK:n kuuluvat punikit matkustetaan Aeroflotilla.

Kerronnan takkuillessa kyhäsin myös kuvan, josta ilmenee ainakin isoimmat liikkeet.

Yrittäkääpäs joskus sanoa kotona, että "taidampas pakata rinkan ja lähteä kavereiden kanssa maailmalle". Vastaanottoja voi olla monenlaisia. Varsinkin mikäli esittää ehdotuksen liian pian edellisen reissun jälkeen. Olin varautunut omaan ehdotukseeni salkullisella asiakirjoja, matkaesitteitä, suunnitelmia, itsepuolustusmenetelmien kertauksella sekä poliisin, että valtakunnansovittelijan puhelinnumeroilla. Keskustelu kulki kutakuinkin näin:

T: ”Ajattelin, että nyt kun mullakin on taas lomaa, niin voisin lähteä vähän reissaan lopputalvesta”
Ki: ”Ai taas vai?"
T. ”Noh, joo.”
Ki: ”Kuinka pitkäksi aikaa ja minne? Ei sitten minnekkään missä on vaarallista.”
T: ” Filippiineille ja Kiinaan. Jos koittaisi taas sinne Tiibettiin. Oiskohan joku 5 viikkoa.”
Ki: ”Okei. Mutta...”

Nyt meni ihan liian helposti, aloin jo uumoilemaan että mitäköhän tuo naispaholainen on taas pään menokseni kehittänyt.

Ki: ”Kun tulet sieltä, niin saat lähteä mun perheen kanssa Teneriffalle.”
T: ” TÄH? Ei saatana! Et ole tosissasi? Ei saatana.”

Sitten aina sanotaan, että miehillä on kohtuuttomia vaatimuksia.

Tässä vaiheessa onkin sitten jo täysin arvattavissa, että loma venähti viikolla ja Tero odottelee Helsinki-Vantaan kentällä muita jonkun tunnin, ennen kuin lento Teneriffalle lähtee.

Ihanainen naisystäväni muuten tokaisi tässä jokin aika sitten, ettei ole koskaan tavannut yhtään miestä, joka piereskelisi yhtä paljon kuin minä. Olin haljeta ylpeydestä. Vihdoin olin jossakin asiassa paras. Vaikka kyseessä ei kuulemma välttämättä ole kovin positiivinen asia, mutta mitä sitten? Paras on aina paras.

Jatketaampas näillä.

Ps. Blogiakin tuli vähän muokattua. Laitoin siihen hieman sateisen ja harmaan taustan, ettei kenellekkään syntyisi suunnatonta mielipahaa, kun me pääsemme arjen harmauden keskeltä auringopaisteeseen ilakoimaan. Vittuillakseni laitoin kuitenkin oikeaan reunaan sääennusteen ja se onkin näyttänyt varsin lupaavia kelejä paikanpäälle. Pelkkää sadetta ja salamaa. Noh, onhan sillä tosiaan se 27 päivää aikaa rauhoittua.

Pps. En tiedä, miksi edellisten reissujen kuvat eivät näy kunnolla. Toisaalta ei kai niiden sitten tarvikkaan.